Sivut

tiistai 12. helmikuuta 2013

Mene jo, hyvä mies, lääkäriin…




Viimeaikoina olen aiheuttanut toiminnallani kummastusta perhe- ja kaveripiirissä. Päivä päivältä ja viikko viikolta, vaimon katseeseen on tullut pieni epävarmuus… Ilmeisesti vielä miettii kuinka tuon otsikon mukaisen lauseen pystyisi kertomaan minulle… Siis minua suututtamatta.
Monesti kuulee sanottavan: ” Ei sen vian tarvitse olla suuri, kun se sijaitsee korvien välissä.” Onnekseni tätä ei vielä (ilmeisesti) ole työnantajani huomannut ja vielä on ainakin työpaikka jäljellä….
Tunnustan itsekin huomanneeni tilani ja tiedostan (ainakin jossain määrin) epävakauteni. Yritän nyt kertoa, kuinka tähän tilanteeseen on tultu.  
Jotenkin tuntuu samalta kuin ensimmäistä kertaa AA-kerhoon menijällä. Siispä aloitetaan:
” Hei! Minä olen Veli ja olen maastopyöräilijä…..”

1.       Vaihe. Alan itse epäillä omaa henkistä tilaani
Viime aikoina olen huomannut, että olen alkanut pitää kuntopyörän polkemisesta. Tai ainakin se tuntuu vähemmän vastenmieliseltä, kuin ennen. Tämä muutos tuntui aluksi itselle täysin käsittämättömältä. Nyt alkaa jo hiljakseen sopeutua tilanteeseen.

2.       Vaihe. Kotiväki alkaa epäillä minun henkistä tilaani
Kylillä jotkin henkilöt kuulemma jo kuiskailevat, että olisin käynyt spinningissä.  Huoh…. Tunnustetaan nyt tämäkin. En kyllä koskaan uskonut ajautuvani polkemaan ”salille” kuntopyörää. Parikymppinen (tekopirteä) tyttönen huutelee ajo-ohjeita ja teknomusiikki pauhaa. Siinä sitten yritän hukuttaa omalla hielläni pyörän alla olevan lattiapinnan. Puuskutan ja väännän ja ihmettelen ympärillä olevia naisihmisiä, jotka välttelevät hikoamista, etteivät meikit leviäisi.
Koska (ainakaan tietääkseni!!) kukaan ei ilmeisesti ole tehnyt käyttäytymisestäni valitusta ja sormella osoittaen pyytänyt henkilökuntaa poistamaan ”tuon pervon vanhan äijän”, ehkäpä menen vieläkin.
Tässä on kyllä vaimollani miettimisen paikka. Ettei vain myöhäisherännäinen ”viidenkympin villitys” iske minuun ja alan suunnitella oman viiskymppisen vaihtoa kahteen kaksvitoseen……

3.       Vaihe. Kaverit alkavat epäillä minun henkistä tilaani.
Joskus vuonna kivi ja kanto, saatuani autokortin, pistin moponi myyntiin ja ostin rahoilla ”harjoituskilpurin”. Muistaakseni 17 vuotta sitten ostin ensimmäisen maastopyöräni ja tämän jälkeen olen ajanut kilpurillani (muistaakseni) kolme kertaa. Nyt olen kaivanut sen taas esiin. Pyyhkinyt hellästi pölyt ja voidellut kriittisimmät kohdat. Tämä joutuu siitä, että seura hommasi sisähallista ajovuoron ja pitihän sinne mukaan päästä…… Näytin kylläkin varmaan ”surullisen hahmon ritarilta”, siellä kiillotetun hiilikuidun seassa, pyörälläni, joka oli ajalta ”kun miehet oli rautaa ja pyörät terästä”.  Itse ajaminen meni sitten jo paremmin, enkä ainakaan kokenut olevani ihan pujottelukeppinäkään muitten joukossa. Sain kyllä ajella ihan rauhassa, sillä kellään ei ollut ”pokkaa” tulla avaamaan keskustelua esim. kevyellä heitolla: ”Minkälaisilla osilla sinun pyöräsi on koottu..”. No… En olisi kyllä tiennytkään.
Yleistäen tapahtumasta ei oikein saa mitenkään järjellistä… Ajaa nyt n. 50 km, parinsadan metrin rinkulalla.  Hei, HALOO !!!

Varmaan sinäkin jo ymmärrät tuon otsikon kehotuksen….

Vielä muutama rivi puolustuksen puheenvuoroa:
Tähän voisi kirjoittaa jotain hienoa harjoittelun monipuolisuudesta, motivaatiosta yms. Jätänpä tuon urheilupotaskan omaan arvoonsa ja kerron syyksi lyhykäisyydessään:
Maailma muuttuu Veliseni ja minä sen mukana.
 
Loppuun vielä lainaus eräästä toisesta blogista, maailman muuttumisesta.
 Me ajamme maasturilla, joka toimii maissilla, nikotiini inhalaattoria imeskellen lounaalle, jolla syömme leipää, jossa ei ole gluteenia, jonka päälle panemme voita, jossa ei ole rasvaa ja huuhdomme sen alas maidolla, jossa ei ole laktoosia tai oluella, jossa ei ole alkoholia. Jälkiruoaksi otamme kahvin, jossa ei ole kofeiinia ja leivoksen, jossa ei ole sokeria. Lounaan jälkeen matkalla sosiaalipedagogiseen hevostoimintaterapiaan poikkeamme postista hakemaan ostos-tv:stä tilatun laitteen, joka laihduttaa ilman liikuntaa. Ei ihme, että seuraavaksi pitää hakea apteekista pillereitä, että pelit toimisi.

Tulee mieleen Häjyt elokuvassa Kalevi Haapojan sanat, kun hän kesäiltana, saunan portailla höyryävänä naukkaili pontikkaa ja filosofoi: ”Kyllä on maailma kummaksi mennyt, kun nuoret flikat juo viinaa ja raavahat miehet syö salaattia”.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Paavo Nurmen jalanjäljillä



Tammikuu on vaihtunut helmikuuksi ja aloin miettiä viimeisen kuukauden "harjoittteluani". Harjoittelu on kyllä aika voimakas sana... Pitäisikö olla ulkoiluani...
Varsin selvästi on nähtävissä, että liikkumiseni tammikuussa oli Paavo Nurmen tasolla..

Lainaus Jukka Tujulan sivulta:

Paavo Nurmen harjoittelu Pariisin Olympialaisiin 1924

Harjoittelu alkoi tammikuun puolivälissä. Tätä edelsi 3 kuukauden lepokausi.
Tammikuun puolivälistä helmikuun loppuunIltapäivällä:
Kävely 10 - 25 km, 7 min/km
Voimistelu 10 min

Maalis- ja huhtikuuAamulla:
Kävely 10 - 25 km, 7 min/km
Voimistelu 10 min

Iltapäivällä:
Juoksu 3 - 6 km ja muutamia vetoja 80 - 800 m

Touko- ja KesäkuuAamulla:
Kävely 10 - 25 km, 7 min/km
Voimistelu 10 min

Aamulla puoli tuntia edellisestä:
Juoksu radalla täysivauhtisia 80 - 400 metrin vetoja ja 1 000 m aikaan 2.50 tai 1 500 m aikaan 4.30 - 4.35

Iltapäivällä:
Juoksu maastossa 10 - 25 minuuttia vauhti 3.10/km, jossa välillä radalla kova 500 - 600 m
Juoksu radalla 1-2 x 400 m 60 - 65 s
Hieronta

Illalla:
Kävely 1 - 2 tuntia, 9 min/km



Puhuin siis liikkumisestani. Tuon voimistelun voi unohtaa. Mihinkäs sitä tarvitsisikaan, kun jätkä on jo ennestään notkea, kuin "täytetty puuma".
Mutta kävelty on. Lumikengillä ja ilman.
Fillarilehden foorumilla joku varoitteli lumikenkien vaaroista. Se vie mennessään ja hiihto alkaa jäädä  ja jäädä.. Tammikuinen Ylläksen viikkokin meni itsellä "fifty-sixty" hiihdon ja lumikenkäilyn osalta.

En nyt koskaan ole pitänyt itseäni minään "penaalin terävimpänä kynänä", mutta jotain on "naksahtanut" päässäni. Ennen niin innokas ja aktiivi hiihtäjä pystyy nykyisin keksimään mitä kummallisimpia syitä, miksi ei voi lähteä hiihtämään. Lumikenkäily saa kuitenkin herkästi hymyn huulille.

No... Kun katsoo tuota Nurmen harjoittelua, ehkä minulla on vielä mahdollisuuksia.