Pikaisesti laskien tällaisia Buffeja on parilla kymmenellä Suomalaisella...
Viikko Viron
reissusta vierähtänyt ja alkaa taas elämä palautua uomiinsa. Paitsi että tuliaisviinoja
olisi vielä jonkin verran juomatta……
Reissu oli
aika mielenkiintoinen ja edustaa sitä toista ääripäätä, mihin viime vuonna
totuttiin. Vuosi sitten reitti oli nopein ja kuivin, minun Haanja
historiassani. Toisin oli nyt…..
Saavuimme
Kubija hotellille perjantai iltana ja keli näytti hyvältä. Tiedossa toki oli,
että yön aikana tulisi menemään jonkinlainen sadealue ”yli”, mutta uskottiin
kuivan maan imevän sen vesimäärän. 19.30 alkoi odotettu sade ja se jatkui ja
jatkui ja jatkui… Aamu 8.30:een, eli loppui puoli tuntia ennen klo 9.00
starttia. Kokeneemmat Haanjan kävijät jo tiesivät, mitä tämä merkitsi. Ongelmia..
Siis alkupään muutamalle kymmenelle ajajalle. Reitti alkaa sitten jauhaantua
rikki niin, että; Puolessa välissä ajajille ongelmia potenssiin kaksi ja
loppupään ajajille ongelmia potenssiin viisi.
Lähtöä odotellessa....
Start…..
Lähtö..
Ensimmäinen
huolto on syvään ”monttuun” rakennettu laskettelukeskus. Ja tietenkin, että
saadaan ”riittävä” käyrämäärä kerättyä, tullaan toiselta puolelta montun pohjan
kautta toiselle laidalle huoltopisteeseen. Lähtö tietysti taas montun pohjan
kautta toiselle puolelle….
Huollossa tapaan seurakaverin, joka hänkin puristelee päätään….. Minkähän takia…. Täällä teen sen, mikä osoittautuu reitin vaikeimmaksi asiaksi. Sopivan tikun etsinnän ja valinnan, että pystyy putsaakaan pyörän keskiön paikkeilta, ruohosta, lehdistä ja mutavellistä muurautuneen 2-3 kiloa painavan, möykyn pois. Giant näytti tässä kelissä todellisen vikansa/ominaisuudensa. Maestro jousituksessa on keskiön yläpuolella niin ”tavaraa” ja pieniä välejä, että se muurautuu heti umpeen. Toki nyt täytyy pyörää sen verran puolustaakin, että tuossa kelissä näytti kaikilla muillakin olevan sama ongelma….
Siellähän sitä ihmetellään rinnekonetta ensimmäisessä huollossa. Lähtijä jo katselee, minne mennään....
Tuonnehan sitä lasketellaan...
Huollossa tapaan seurakaverin, joka hänkin puristelee päätään….. Minkähän takia…. Täällä teen sen, mikä osoittautuu reitin vaikeimmaksi asiaksi. Sopivan tikun etsinnän ja valinnan, että pystyy putsaakaan pyörän keskiön paikkeilta, ruohosta, lehdistä ja mutavellistä muurautuneen 2-3 kiloa painavan, möykyn pois. Giant näytti tässä kelissä todellisen vikansa/ominaisuudensa. Maestro jousituksessa on keskiön yläpuolella niin ”tavaraa” ja pieniä välejä, että se muurautuu heti umpeen. Toki nyt täytyy pyörää sen verran puolustaakin, että tuossa kelissä näytti kaikilla muillakin olevan sama ongelma….
Jo tuossa
vaiheessa näytti olevan porukoilla aika paljon teknistä ongelmaa. Ketjuja oli
katkeillut ja kumeja mennyt , kun oli leikitty paineilla paremman pidon
toivossa.
Päätetään seurakaverin
kanssa jatkaa matkaa yhdessä… Hitaasti, mutta varmasti…
Palataan
taas tutuille reiteille ja kaikki viimevuosina ajamani ylä- ja alamäet
TUUPATAAN…… Ylämäkeen ei vaan kerta kaikkiaan pääse… Alamäissä näkee niin
paljon potentiaalista ”Hauskojen kotivideoitten” materiaalia, ettei tee enää
itse mieli kokeilla. Pyörillä tuntuu olevan oma tahto eikä siinä kuljettajan
vastaan ”pullikoiminen” auta. Kunnon sadekuurokin ilahduttaa polkijoita. Hyvä,
että kasteli taas tuon savivellin. Muutenhan täällä olisi päässytkin liian
helpolla… Vedän kaveria, vajaassa puolessa välissä olevaan toiseen huoltoon,
joka sijaitsee Viron korkeimmalla paikalla Suurella Munamäellä. Hitto… Melkein
neljä ja puoli tuntia kulunut!!! Ehtiiköhän täältä metsästä pois ennen pimeän
tuloa……
Kaksin käsin
heitän ääntä kohti huollossa leivosta ja kääretorttua. … Epäilen, että energiaa
vielä tarvitaan, ennen kuin täältä maaliin selvitään. Kaveri katselee vieressä:
”Ei pysty, ei pysty….” Taas tietysti se jo perinteeksi muuttunut sopivan tikun
etsintä ja ronklataan pyörää mudan keskeltä esiin. Monet aina hypettävän
kevyillä pyörillään. Tulkoot nyt punnitsemaan…..
Matka jatkuu…
Muistellaan, että aluksi on loivempaa alamäkeä, ennen kuin jyrkkenee. Yritän
ajaa, mutta loivakin alamäki on tässä kelissä liian jyrkkä. Eturengas alkaa ”kirjoittamaan”
ja ohjaustanko osuu polun reunassa olevaan puuhun. Reissun ensimmäinen ja ainoa
kaatuminen. Onneksi vain henkisiä vaurioita….. Selvitään Munamäen lasku alas,
niin vastaan kävelee pyörää tuupaten El Burron aasi. Tämä aasi ei ole vihainen,
eikä pure. Tämä tulee masentuneena päätään roikottaen. Kohdilla säpsähtää
ajatuksistaan sen verran, että huomaa suomalaisia tulevan ja kysäisee olisiko
ketjun katkaisijaa. Ketjut poikki, rikkonut jo omat työkalunsa ja kävelee
huoltoa kohti keskeyttämään... Katkaisen kaverin ”läskin” ketjut ja yritetään
kolmistaan äheltää pikalukkoa paikoilleen. Ähelletään ja ähelletään, kunnes
joudutaan toteamaan, että ketjut on niin kurassa, ettei liitin mene
paikoilleen. Me jatketaan matkaa ja aasi lähtee etsimään ketjujen pesuun vettä.
Tällä episodilla oli onnellinen loppu. Vajaan kymmenen kilometrin jälkeen kaveri
tulee takaa ohi ja ajaa maaliin saakka….
Matka jatkuu
ja selvitään taas seuraavaan huoltoon. Välillä kylläkin alkoi tuntua aika
toivottomalta. Aika-ajoin tuntui, että vaikka oli jo kuinka kauan yrittänyt
äheltää eteenpäin, gepsissä loisti edelleen sama kilometri lukema. Sentäs sadat
metrit vaihtuivat. Taas tankataan ja syödään pöydän kaikkia antimia…… Vilkuilu
kelloon ei oikein lupaa hyvää. Pimeä uhkaa tulla, ennen kuin maaliin pääsee.
Eikä tietystikään mitään lamppua mukana… Huollosta lähdettäessä taas tulee
kunnon sadekuurokin.
66
kilometriä takana ja kaveri huikkaa: ” Viimevuonna oltiin näihin aikoihin
maalissa!”…. Ähhhhh.
Kaveri alkaa
pikku hiljaa hyytyä ja pitää alkaa vähän odotella. Omasta ajosta alkaa kadota
se ”oma rennosti ajaminen” ja eteneminen alkaa tökkiä, kun hidastaa vauhtiaan.
Ja juuri tällä kelillä olisi se oma rento vauhti tärkeää. Päätän kuitenkin,
että yhdessä mennään maaliin. Eipä täällä tänään mitään ennätysaikoja tehdä.
Kyse on vain selviytymisestä. Ja maaliin haluan tänään turvallisesti päästä….
Ilmeisesti ”epäkurantti”
kalusto alkaa olla jo karsiutunut, sillä porukkaa ei enää ole paljoakaan polun
varressa. Omassa pyörässä vielä kaikki vaihteetkin toimii, mikä on sinänsä
aikamoinen ihme. Etuvaihtajaakin olen yrittänyt käyttää, ettei ihan jumittuisi.
Kaverin pyörän vaihteista sitten kuuluu ääniä, joita en kyllä haluaisi
kuunnella..
Viimeinen
huolto, 83 km. Soittelen huoltojoukoille, että vielä tullaan, mutta ei ihan
vielä tarvitse olla maaliviitoituksella odottelemassa. Leivoksia, suolakurkkua,
banaania ja RC-colaa. Nam… Rauhallisesti kun on tullut, en vielä ole ottanut
yhtäkään geeliä. Ajatuksissa oli monesti ollut, että sitten viimeisessä
huollossa. Enpä ota nytkään ja ajelen koko lenkin ilman omia ”ravinteita”.
Pyörästäkin
löydän, putsauksen aikana, neljä puhdasta
kohtaa. Jousituksien liukuputket ja takajarrun levy. Etujarrukin on ihan mudassa,
kun siihen ei uskalla koskea..
Pyörä putsattuna...
Pistän
kaverin ajamaan edellä, ettei tarvitse itse odotella. Ilta-aurinkokin alkaa
paistella pilvien lomasta ja antaa toivoa, että valoisan aikana pois
päästäisiin. Kymmenisen kilometriä ennen maalia joudun ottamaan ajolasit pois,
sillä alkaa jo hämärtää, eikä tiheimmissä metsissä tahdo nähdä kaikkia polun yksityiskohtia.
Loppumatkasta ehkäpä maalajikin muuttuu hivenen ”vähemmän mutaiseksi”. Viime
vuosinahan tuo lopun 20 km oli varsin tiepainotteista, mutta ei nyt. Koko
reitiltä on kyllä kaikki tieosuudet otettu pois.
Kurkimäki
ylös ja alas… Nyt alkaa helpottaa…. Asuinalueen reunaa kuntopoluille ja maaliin…..
Maali odottaa tulijoita.....
Finish…
Maaliin
saavutaan juuri hämärän laskeutuessa. Karvan verran yli kymmenen ja puoli
tuntia….. Sijoituskin tippui yli kolmen ja puolensadan…. Mutta mitäs niistä.
Taas ollaan yhtä ”ääri” kokemusta rikkaampi ja onnellinen Haanja x5 buffin
omistaja.
Maalissa jo hymyilyttää....
Jonotan
pyörän pesuun ja kävelen vaatteet päällä ja reppu selässä suihkuun…..
Ei johdu tämänvuotisesta
kelistä, mutta jotenkin on tunnelmat, että tässä oli minun viimeinen Haanja
reissuni. Tuo on nyt nähty ja aika etsiä jotain muuta kivaa….
Never say
never… Huhujen mukaan ensi vuonna palaa 100 mailia matkavalikoimaan…..
Valotellaan….
Takavaihtavan "rissat" Haanjan jäljiltä....
Monelle seurakaverille tuo Haanja oli kuulemma ”kauden loppu”. Ei todellakaan. Nyt alkaa pimeän pyöräilyt ja sitten tulee ”maa on jäässä, mutta ei vielä lunta” pyöräilyt.
Muistoja…..
Joskus tulee
pyöräillessä ”fläs bäkkejä” menneiltä ajoilta. Eilen tuli elävästi mieleen eräs
tapaus.
Reilut 15
vuotta sitten eräässä pysu kisassa ajoin hiekkakankaalla heinittynyttä
rajalinjaa ”isoa kovaa”. Heinikossa piilotteli rajakivi, johon vasen poljin osui…
Silloin läks…. Polkimen akseli vääntyi, mutta ei muita vauriota.
Eilen vauhti
oli kohtuullisempi, ettei tullut kuin henkisiä vaurioita. Eli heinittyneen
polun reunassa oli kanto, johon vasen poljin voimalla osui. No… Pyörä jatkoi matkaa
vielä metrin. Minä kolme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti