Sivut

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Hiellä sinun pitää Buffisi ansaita……





 
Pikaisesti laskien tällaisia Buffeja on parilla kymmenellä Suomalaisella...
 
 

Viikko Viron reissusta vierähtänyt ja alkaa taas elämä palautua uomiinsa. Paitsi että tuliaisviinoja olisi vielä jonkin verran juomatta……

Reissu oli aika mielenkiintoinen ja edustaa sitä toista ääripäätä, mihin viime vuonna totuttiin. Vuosi sitten reitti oli nopein ja kuivin, minun Haanja historiassani. Toisin oli nyt…..

Saavuimme Kubija hotellille perjantai iltana ja keli näytti hyvältä. Tiedossa toki oli, että yön aikana tulisi menemään jonkinlainen sadealue ”yli”, mutta uskottiin kuivan maan imevän sen vesimäärän. 19.30 alkoi odotettu sade ja se jatkui ja jatkui ja jatkui… Aamu 8.30:een, eli loppui puoli tuntia ennen klo 9.00 starttia. Kokeneemmat Haanjan kävijät jo tiesivät, mitä tämä merkitsi. Ongelmia.. Siis alkupään muutamalle kymmenelle ajajalle. Reitti alkaa sitten jauhaantua rikki niin, että; Puolessa välissä ajajille ongelmia potenssiin kaksi ja loppupään ajajille ongelmia potenssiin viisi.
 
 
Lähtöä odotellessa....
 
 
Sitä on oikeastaan aika mahdoton kertoa tilannetta ymmärrettävästi Haanjassa käymättömille. Mutta se maan laatu on nyt vain niin ”Haanjaa”. Kuivana kuin sementtiä, märkänä toivotonta savimutavelliä. Ehkä erään pyöräilijän arviointi voi avata asiaa: ” On se perkele. Täällä on hiekkakin kuin lehmän paskaa! ” Lukija saa sitten itse arvioida, mitä se on ”hiekattomilla” alueilla… Jotain asiasta kertonee myös se, että oma aikani huononi viime vuodesta kolme ja puoli tuntia. Enkä nyt mielestäni niin paljon huonommassa kunnossakaan ole……


Start…..

 
Lähtö..
 
Viime vuosina sijoitukseni on pyörinyt 300-350 välillä ja siksi hakeudun lähtökarsinassa niille paikkeille. Yksi keskisuomalainen kaveri tulee vierelle ja luvataan ajella yhdessä. Ja matkaan…. Muutama kilometri kyläteitä ja sitten seistään…. Viime vuonna, kun reitti oli uusi tuli aika paha sumppu polkujen aloitukseen. Tänä vuonna tilanne oli vielä pahempi. Kymmenkunta minuuttia seisoskeltiin ja tuupattiin kiltisti parijonossa, ennen kuin letka alkaa vetää. Pian päästään täysin uusille ja ajamattomille poluille. Kymmenkunta kilometriä mennään kovempi pohjaisilla alustoilla, mutta sitten matkavauhti tipahtaa puolella. Savivelliä ylämäissä, savivelliä alamäissä ja savivelliä tasaisilla. Ylämäkeen ei pääse, alamäkeen ei uskalla ja tasaisella ei muuten vain, pysty ajamaan. Siispä tuupataan….

Ensimmäinen huolto on syvään ”monttuun” rakennettu laskettelukeskus. Ja tietenkin, että saadaan ”riittävä” käyrämäärä kerättyä, tullaan toiselta puolelta montun pohjan kautta toiselle laidalle huoltopisteeseen. Lähtö tietysti taas montun pohjan kautta toiselle puolelle….
 
Siellähän sitä ihmetellään rinnekonetta ensimmäisessä huollossa. Lähtijä jo katselee, minne mennään....

 
Tuonnehan sitä lasketellaan...


Huollossa tapaan seurakaverin, joka hänkin puristelee päätään….. Minkähän takia…. Täällä teen sen, mikä osoittautuu reitin vaikeimmaksi asiaksi. Sopivan tikun etsinnän ja valinnan, että pystyy putsaakaan pyörän keskiön paikkeilta, ruohosta, lehdistä ja mutavellistä muurautuneen 2-3 kiloa painavan, möykyn pois. Giant näytti tässä kelissä todellisen vikansa/ominaisuudensa. Maestro jousituksessa on keskiön yläpuolella niin ”tavaraa” ja pieniä välejä, että se muurautuu heti umpeen. Toki nyt täytyy pyörää sen verran puolustaakin, että tuossa kelissä näytti kaikilla muillakin olevan sama ongelma….

Jo tuossa vaiheessa näytti olevan porukoilla aika paljon teknistä ongelmaa. Ketjuja oli katkeillut ja kumeja mennyt , kun oli leikitty paineilla paremman pidon toivossa.

Päätetään seurakaverin kanssa jatkaa matkaa yhdessä… Hitaasti, mutta varmasti…

Palataan taas tutuille reiteille ja kaikki viimevuosina ajamani ylä- ja alamäet TUUPATAAN…… Ylämäkeen ei vaan kerta kaikkiaan pääse… Alamäissä näkee niin paljon potentiaalista ”Hauskojen kotivideoitten” materiaalia, ettei tee enää itse mieli kokeilla. Pyörillä tuntuu olevan oma tahto eikä siinä kuljettajan vastaan ”pullikoiminen” auta. Kunnon sadekuurokin ilahduttaa polkijoita. Hyvä, että kasteli taas tuon savivellin. Muutenhan täällä olisi päässytkin liian helpolla… Vedän kaveria, vajaassa puolessa välissä olevaan toiseen huoltoon, joka sijaitsee Viron korkeimmalla paikalla Suurella Munamäellä. Hitto… Melkein neljä ja puoli tuntia kulunut!!! Ehtiiköhän täältä metsästä pois ennen pimeän tuloa……

Kaksin käsin heitän ääntä kohti huollossa leivosta ja kääretorttua. … Epäilen, että energiaa vielä tarvitaan, ennen kuin täältä maaliin selvitään. Kaveri katselee vieressä: ”Ei pysty, ei pysty….” Taas tietysti se jo perinteeksi muuttunut sopivan tikun etsintä ja ronklataan pyörää mudan keskeltä esiin. Monet aina hypettävän kevyillä pyörillään. Tulkoot nyt punnitsemaan…..

Matka jatkuu… Muistellaan, että aluksi on loivempaa alamäkeä, ennen kuin jyrkkenee. Yritän ajaa, mutta loivakin alamäki on tässä kelissä liian jyrkkä. Eturengas alkaa ”kirjoittamaan” ja ohjaustanko osuu polun reunassa olevaan puuhun. Reissun ensimmäinen ja ainoa kaatuminen. Onneksi vain henkisiä vaurioita….. Selvitään Munamäen lasku alas, niin vastaan kävelee pyörää tuupaten El Burron aasi. Tämä aasi ei ole vihainen, eikä pure. Tämä tulee masentuneena päätään roikottaen. Kohdilla säpsähtää ajatuksistaan sen verran, että huomaa suomalaisia tulevan ja kysäisee olisiko ketjun katkaisijaa. Ketjut poikki, rikkonut jo omat työkalunsa ja kävelee huoltoa kohti keskeyttämään... Katkaisen kaverin ”läskin” ketjut ja yritetään kolmistaan äheltää pikalukkoa paikoilleen. Ähelletään ja ähelletään, kunnes joudutaan toteamaan, että ketjut on niin kurassa, ettei liitin mene paikoilleen. Me jatketaan matkaa ja aasi lähtee etsimään ketjujen pesuun vettä. Tällä episodilla oli onnellinen loppu. Vajaan kymmenen kilometrin jälkeen kaveri tulee takaa ohi ja ajaa maaliin saakka….

Matka jatkuu ja selvitään taas seuraavaan huoltoon. Välillä kylläkin alkoi tuntua aika toivottomalta. Aika-ajoin tuntui, että vaikka oli jo kuinka kauan yrittänyt äheltää eteenpäin, gepsissä loisti edelleen sama kilometri lukema. Sentäs sadat metrit vaihtuivat. Taas tankataan ja syödään pöydän kaikkia antimia…… Vilkuilu kelloon ei oikein lupaa hyvää. Pimeä uhkaa tulla, ennen kuin maaliin pääsee. Eikä tietystikään mitään lamppua mukana… Huollosta lähdettäessä taas tulee kunnon sadekuurokin.

66 kilometriä takana ja kaveri huikkaa: ” Viimevuonna oltiin näihin aikoihin maalissa!”…. Ähhhhh.

Kaveri alkaa pikku hiljaa hyytyä ja pitää alkaa vähän odotella. Omasta ajosta alkaa kadota se ”oma rennosti ajaminen” ja eteneminen alkaa tökkiä, kun hidastaa vauhtiaan. Ja juuri tällä kelillä olisi se oma rento vauhti tärkeää. Päätän kuitenkin, että yhdessä mennään maaliin. Eipä täällä tänään mitään ennätysaikoja tehdä. Kyse on vain selviytymisestä. Ja maaliin haluan tänään turvallisesti päästä….

Ilmeisesti ”epäkurantti” kalusto alkaa olla jo karsiutunut, sillä porukkaa ei enää ole paljoakaan polun varressa. Omassa pyörässä vielä kaikki vaihteetkin toimii, mikä on sinänsä aikamoinen ihme. Etuvaihtajaakin olen yrittänyt käyttää, ettei ihan jumittuisi. Kaverin pyörän vaihteista sitten kuuluu ääniä, joita en kyllä haluaisi kuunnella..

Viimeinen huolto, 83 km. Soittelen huoltojoukoille, että vielä tullaan, mutta ei ihan vielä tarvitse olla maaliviitoituksella odottelemassa. Leivoksia, suolakurkkua, banaania ja RC-colaa. Nam… Rauhallisesti kun on tullut, en vielä ole ottanut yhtäkään geeliä. Ajatuksissa oli monesti ollut, että sitten viimeisessä huollossa. Enpä ota nytkään ja ajelen koko lenkin ilman omia ”ravinteita”.

Pyörästäkin löydän, putsauksen aikana,  neljä puhdasta kohtaa. Jousituksien liukuputket ja takajarrun levy. Etujarrukin on ihan mudassa, kun siihen ei uskalla koskea..
 
Pyörä putsattuna...

Pistän kaverin ajamaan edellä, ettei tarvitse itse odotella. Ilta-aurinkokin alkaa paistella pilvien lomasta ja antaa toivoa, että valoisan aikana pois päästäisiin. Kymmenisen kilometriä ennen maalia joudun ottamaan ajolasit pois, sillä alkaa jo hämärtää, eikä tiheimmissä metsissä tahdo nähdä kaikkia polun yksityiskohtia. Loppumatkasta ehkäpä maalajikin muuttuu hivenen ”vähemmän mutaiseksi”. Viime vuosinahan tuo lopun 20 km oli varsin tiepainotteista, mutta ei nyt. Koko reitiltä on kyllä kaikki tieosuudet otettu pois.

Kurkimäki ylös ja alas… Nyt alkaa helpottaa…. Asuinalueen reunaa kuntopoluille ja maaliin…..


 
Maali odottaa tulijoita.....
 


Finish…

Maaliin saavutaan juuri hämärän laskeutuessa. Karvan verran yli kymmenen ja puoli tuntia….. Sijoituskin tippui yli kolmen ja puolensadan…. Mutta mitäs niistä. Taas ollaan yhtä ”ääri” kokemusta rikkaampi ja onnellinen Haanja x5 buffin omistaja.
 
 
Maalissa jo hymyilyttää....

Jonotan pyörän pesuun ja kävelen vaatteet päällä ja reppu selässä suihkuun…..

Ei johdu tämänvuotisesta kelistä, mutta jotenkin on tunnelmat, että tässä oli minun viimeinen Haanja reissuni. Tuo on nyt nähty ja aika etsiä jotain muuta kivaa….

Never say never… Huhujen mukaan ensi vuonna palaa 100 mailia matkavalikoimaan…..

 

Valotellaan….

 
 
Takavaihtavan "rissat" Haanjan jäljiltä....
 

 
Monelle seurakaverille tuo Haanja oli kuulemma ”kauden loppu”. Ei todellakaan. Nyt alkaa pimeän pyöräilyt ja sitten tulee ”maa on jäässä, mutta ei vielä lunta” pyöräilyt.





 
 
 
 

Muistoja…..

Joskus tulee pyöräillessä ”fläs bäkkejä” menneiltä ajoilta. Eilen tuli elävästi mieleen eräs tapaus.

Reilut 15 vuotta sitten eräässä pysu kisassa ajoin hiekkakankaalla heinittynyttä rajalinjaa ”isoa kovaa”. Heinikossa piilotteli rajakivi, johon vasen poljin osui… Silloin läks…. Polkimen akseli vääntyi, mutta ei muita vauriota.

Eilen vauhti oli kohtuullisempi, ettei tullut kuin henkisiä vaurioita. Eli heinittyneen polun reunassa oli kanto, johon vasen poljin voimalla osui. No… Pyörä jatkoi matkaa vielä metrin. Minä kolme.


 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti