Mikä vi**u meitä ihmisiä vaivaa……

 

Tarkempi lukija jo huomaakin otsikon "sika"muodon. Meitä... Siis katson kuuluvani joukkoon.

Jotain karua on taitanut tapahtua näille ihmisille lapsuudessa, että haluavat nyt kiduttaa itseään…. Itsensä haastaminen ja extreme on jonkinlainen pako todellisuudesta. Ja tämä nykyinen todellisuus on todella vääristynyt.

Syksyn pitkät ja synkät yöt saavat heidät sitten liikkeelle….

SIIS KEISTÄ (MEISTÄ) NYT KIRJOITTELEN……

Mammuttimarssi, Halloween Hike, Tampereen Yö-Rogaining…… Kaikki keräävät ennätys osanottoja. Ilmeisesti sohvalla makoilu on saanut riittää ja on lähdetty liikkeelle. Ja pahimman/parhaimman kautta.
 

Paholaisen touhua Halloweenina…..

Koska Mammuttimarssi jäi työkiireiden takia väliin, piti ängetä mukaan Halloween Hikeen, Laukaalle. Tietysti kurjuuden maksimoimiseksi pitkälle 160 km reissulle. Jonka järjestäjäkin myönsi olevan reilut 170 km…..

 

Eikun menoksi....

 

Aamusta n. 8.30 olin lähdössä reitille. Neljä karttaa, joihin oli piirretty viivaa toteutettavaksi. 23 rastipistettä piti myös etsiä ja leimata, että järjestäjä sai jotain tietoa kulkijoista ja heidän etenemisestään. Sen verran olen ex-pyöräsuunnistaja, että päätin lähteä ajamaan kartat telineessä. Repussa kulki kyllä mukana ”gepsikin”, mutta en ottanut sitä esiin. Seitsemänkympin kohdilla tuli pieni väärälle polulle lähtö ja loppumatkasta muutamia epävarmuuksia oikeasta reitistä, mutta pois selvittiin perinteiselläkin suunnistamisella. Toki loppulenkin kartta 1:65.000 oli jo aika ”kärpäsenpaskaa” vanhoille silmille.

Kelihän oli mitä mainioin. viitisen astetta lämpöä ja pilvistä. Sadekin alkoi vasta sitten yöllä….

 

 

Hyypänvuori....

 

 

 

Pari sadan kilometrin juoksijaa. Olisiko Team Ämpärinousu???

 

 

Ensimmäinen lenkki n. 50 km kulki etelän suuntaan. Kävi Hyypänvuorella kääntymässä ja takaisin. Pääosin hienoja hiekkakankaita. Helppoa, rentoa ajelemista. Kilpailukeskuksessa sitten heittelin reppuun valoja, sillä vaikka olin luottanut itseeni niin paljon, etten ollut ensimmäiselle lenkille niitä edes mukaan ottanut, epäilin niitä seuraavalla 120 km lenkillä jossain vaiheessa tarvitsevani. Hannu ja Hessukin tuli samoihin aikoihin paikalle. Heidän kanssaan, vaikkakaan ei yhdessä, niin samoilla huiteilla ajeltiin seuraava n. 80 km. KIITOS vielä matkaseurasta.. Näin yksin ajelevana on ihan kiva tietää, että muitakin hulluja on liikkeellä samoilla seutuvilla.

 

Neuvonpitoa rastilla... (kuva H&H)

 

 

 

Laukaan aivan mahtava BMX rata... (kuva H&H)

 

 

Loppureitti alkoi muuttua pehmeämmäksi ja tietkään ei oikein tarjonnut hetkellistäkään helpotusta. Kura lensi….

Yritin pitää semmoista hyvää vauhtia, minimaalisin tauoin, että saisin käytettyä päivänvalon hyväkseni. Mutta 90 km kohdilla oli pakko kaivaa lediä esiin. Matka jatkui valoilla, mutta muuten kupletin juoni säilyi samana. Kierrettiin kaikki kukkuloitten huiput. Pitäisi oikein tarkastaa, jäikö joku vuoren huippu kartoilta käymättä…..

 

Porukalla "ruokatunti" (kuva H&H)

 

120 km kohdilla jengiin liittyi vielä Jussi, joka ajoi meidät ”vanhat” kiinni. Matkaa edettiin kymppi yhdessä ja sitten minä ja Jussi päätettiin lähteä hivenen ”oikoen”, mutta rastit keräten jatkamaan kahdestaan. H&H jatkoi matkaa orjallisesti viivaa noudattaen…..

 

 

Jussin kanssa rastilla... (kuva H&H)

 

 

”Vähän” meinasi loppumatkasta mennä homma ”punaiselle”, sillä jonkinlainen kuntoero nyt oli havaittavissa pysun MM mitalistin ja vanhuksen välillä. KIITOS vielä Jussille, että jaksoi odotella….
Juomiset alkoi jo loppua ja krampitkin ilmoitteli tulostaan, mutta maaliin selvittiin… Aika tarkasti 13 tuntia siihen meni. En oikein tiedä pitkäkö matka tarkasti itsellä  oli, sillä Polari ampui ”gepsin” pois päältä virranpuutteessa 144 km kohdilla. Eikä ollut enää ukossakaan virtaa alkaa viritellä elvytystä Polariin… Ehkä sitä matkaa oli kuitenkin riittävästi… Noin pari kilometriä ehti kertyä nousuakin….

 

Tadaa.......

 

Paljon hienoja paikkoja kierreltiin. Jäi sellainen tuntu, että tänne täytyy tulla ensi kesänä, oikein ajan kanssa ja valoisaan aikaan….

Yritetään palautella ja ensi viikonloppuna Tampereen yöhön……

 

Kartat

Juttu

Ps. Olen kyllä edelleen sitä mieltä, että se hautakynttilä maalileimauksen alla oli vähän liioittelua…..

 

Ettei homma menisi ihan vakavaksi pistetään loppuun vielä kuva rastien leimauksen kehityksestä, jossa en oikein pysy mukana...

 

 

 

Iso käsi…..

Heti alkuun iso käsi kaikille henkilöille ja tahoille, jotka ovat myötävaikuttaneet Ylläksen uusien maastopyöräreittien laajentumiseen kansallispuistonkin alueelle.

Kolme kuukautta….. Se oli aika, joka meni ennen kuin vanha ja hidas Pohjalainen ehti ajelemaan Ylläkselle heinäkuussa avatuille reiteille. Pari kertaa olin kylläkin ehtinyt jo käväistä seuduilla, mutta nyt ennätin oikein ajelemaankin.

Paljonhan tuolla seuduilla on viime vuosina tullut maastopyöräiltyä, mutta olen pitänyt tiukasti kiinni kansallispuiston järjestyssäännöstä, enkä ole mennyt ”kielletylle” alueelle. Monesti on kyllä tarvinnut ihmetellä ja kummastella, koska kuitenkin kansallispuiston alueella hyviä reittejä ajeluun olisi ollut tarjolla…. Tähän asti olen monesti sanonut, että tietämäni reitit Ylläksellä ajelee maastopyöräilijä kolmessa - neljässä päivässä. Nyt reittejä jo löytyy koko viikon tarpeisiin. Ainakin jos tietää muutaman ”lähialueen” reitin, uuteen maastopyöräilykarttaan merkittyjen lisäksi.……

Osa reiteistä on varsin helppoja ja sopivat ”kuntorata maastopyöräilijöille”. Löytyy myös  polkua vaativampaankin makuun. Karttaa katsellessa ja reittiä suunnitellessa kannattaa silmäillä reittien vaativuusluokituksia…. Ja sehän aina kannattaa muistaa, että täällä ylämäet voivat olla vähän pitempiä, kuin kotiseuduilla on tottunut.

Ylläs – Levi

Pitihän tuokin väli tietysti ajaa ja kertoillaan siitä vähän tarkemmin. Maastopyöräilykartan takana jo jotain reitistä kerrotaankin, mutta nyt kuvin ja vähän tarkemmin.

 

 

Kartta kannattaa ostaa jo ihan kannatuksen vuoksi

 

 

Itse hivenen yllätyin, kuinka vaativa reitti oli kyseessä. ”Luulin” reittiä helpommaksi. Omaa ajoani helpotti se seikka, että olin liikkeellä varsin myöhään syksyllä ja maa oli jo monin paikoin ”kohmeessa”. Vaikka kalustostani ei löytynyt ”läskiä” kuin ajajasta, epäilin ajotuntuman olevan märemmillä paikoilla hyvinkin ”läskinen”, juuri tämän kohmeen takia. Toisaalta tämä kuura oli tehnyt puitten juuret aika liukkaiksi… Ei niin paljon hyvää, ettei jotain huonoakin. Monin paikoin, jopa suosittelen kalustoksi paksumpi renkaista, koska reittiin sisältyy märkääkin osuutta. Jäi myös sellainen kuva, että juuri Ylläs – Levi suuntaan reitti on helpompi.

Koska asustelin Ylläsjärven puolella, matkani alkoi sieltä…… Hyvää matkaa!

 

Maanantai 19.10.2015

 Kello herättää sumuiseen aamuun. Kävelen suoraan lämpömittarille, aste pakkasta. Eipä muuta kuin aamupalaa poskeen ja ajokamoja päälle. Muutama ensimmäinen kilometri jäistä hiekkatietä ja kaupalta aletaan nousemaan laskettelukeskuksen ala-asemaa kohti. Koska olen ”väärällä” puolella Yllästä, joudun ensin vaihtamaan puolta. Reitiksi valitsen tietysti vaativan Ylläksen ja Keskisenlaen välistä menevän reitin.

 

Sumuinen lähtöhetki

 

 

Sumu kastelee vaatteitten pinnat… Ajokin tuntuu aika voimattomalta…. Ala-asemalta suuntaan Aurinkorinteen alaosaan ja äkkiä maailma aukenee. Sumukerros jää taakse alemmille seuduille ja paistattelen päivää sinisen taivaan alla. Myös lämpötila pomppaa kymmenisen astetta ja joudun heti alkaa vähentämään vaatetusta.

 

Sumu jää alas

 

 

Pumpulia

Pääsen Kiirunankieppi polulle ja matka jatkuu edelleen ylöspäin. Hitaasti mummorattaalla pyörittelyä. Parissa rakkapaikassa tuuppausta. Ylhäällä nousu alkaa loiveta ja viimein tunturin varjoisa puoli alkaa näkyä.

 

Ylläksen ja Keskisenlaen välistä näkymää Äkäslompoloon

Laskettelun Kuruhissille ja keplottelen ylös mastoille menevälle huoltotielle. Jiiihaaa…. Sepelipintainen tie alkaa vilistää silmissä kiihtyvään tahtiin. Antaa mennä, sillä tätä iloa ei kotiseuduilla usein saa kokea. Jiiiihaaa… Annan mennä, sillä edessä on muutaman sadan metrin asfaltoitu pätkä, nousun/laskun jyrkimmässä paikassa. Siinä sitten saa vauhtia aisoihin.

Tulen asfaltille ja huomaan mokani…. Päällyste on mustan jään peitossa! Sumu on tiivistynyt ja jäätynyt asfaltin pintaan...Voi VIT..! Asfaltin reunoissa on kapeat soirot ”kuulalaakeri sepeliä” ja tien molemmin puolin rakkakivikkoa. Sinne jos lipsahtaa, tästä vauhdista, niin vaimolla tulee asia papille. Olen kuullut, että tällaisissa tilanteissa elämä alkaa kelautua filminauhana. Nyt ohjaamo on niin täynnä käsiä ja muutenkin on sen verran muuta ohjelmaa, ettei ehdi filmejä katsella. Vauhti ryöstäytyy heti jonnekin hengenvaarallisen ja holtittoman välimaastoon. Mietin jopa hetken tahallista kaatumistakin, mutta sekään ei tunnu oikein hyvältä idealta.

Koen kauhuntäyteisen hetken, ennen kuin päällyste muuttuu taas sepeliksi. Reittikin haarautuisi juuri siitä, mutta menee aikalailla risteys ”pitkäksi”. Kun viimein saan pyörän pysähtymään, piti oikein hypätä pyörän satulasta pois. Vähän kaveria täristää ja yritän naurahtaa tilanteelle, mutta en oikein saa naurua ajalliseksi. HUH….! Talvi melkein yllätti pyöräilijän!

Sorastettua polkua Jokerihissille ja alas Varkaankurulle. Sieltä sorastus jatkuu Ihmisen Ringin parkkipaikalle ja Kellokkaan luontokeskukselle. ”Piis of keik”.

 

 

Luontokeskus Kellokas

 

Vähän piilosta, Kellokkaan varastorakennuksen takaa, löytyy jatko alaspäin. Tuttua latupohjaa kohti ”Pirtukirkkoa”. Muutama märkä kohtakin meinaa jo kastella kengät, mutta laskettelen alas Äkäslompoloon. Hmm… Aika vaativaa polkua ylämäkeen…. Äkkiä sitä tultiinkin ylhäältä nelisensataa metriä alaspäin.

 

 

"Pirtukirkon" nurkalta....

 

 

Valaistulla kuntoradalla alku pitkospuita ja sorastusta Nilivaaran kylkeen. Helppoa polkua noustaan ja lasketaan Karilan takana olevaan polkujen risteyskohtaan. Ysikymppi oikeaan ja kohti Nilivaaran huippua. Helppoa ajettavaa polkua ylämäkeen ja edelleen kohti Tahkokurun laavua. Sorastus alkaa lisääntyä ja ylämäki jatkuu…

 

Ylös Nilivaaraa kohti

 

 

 

Nilivaarassa

 

Vähän ennen laavua käännös kohti Hangaskurun laavua. Koko päivän hauskin osuus edessä. Leppoisaa, helppoa uraa lasketellen….. Hiphei, tää on kivaa…. Ennen laavua oleva suo on taas sorastettua polkua. Hivenen olen ristiriitaisissa tunnelmissa. Täältäkin on ”vanha” perinteikäs laavu hävitetty ja tilalle on tullut uutukainen kota. Samoin oli käynyt ainakin Varkaankurulla…. No tämä kait on sitä kehitystä…

 

 

 

Hangaskurun uusi kota

 

 

 

 

Hangaskurun opaspaalu. Keleissä ei moittimista

 

Hörppään juomaa ja kohti Kukastunturia. Paikoin sorastettua reittiä ajelen Kotamajalle vievälle polulle ja laskettelen kilometrin kohti Äkäslompoloa. Pitäähän sitä hakea alhaalta vauhtia Kukaksen nousuun. Tämä Kukaksen ylitys lienee monille pyöräilijöille se ”The nousu”. Tästä suunnasta pikkuhiljaa tiukkenevaa nousua,  250 metriä ylöspäin. Alku tuntuu taas vaikealta. Jossain kohtaa pysähdyn ja mietiskelen, että täytynee ottaa vaan rauhallisesti, sillä matkaa on vielä edessä. Pysäys auttoi. Saan hyvän rytmin polkemiseen ja menen ylös asti. No… Tunnustan, että ihan jyrkimmässä kohdassa takarengas sutii ja joudun ottamaan uutta vauhtia.. Tämä reittihän tasoitettiin kaivinkoneella pari vuotta sitten, mutta on päällystetty aika isolla murskeella.

 

 

Kukastunturin laki

 

 

 

Kukasta alaspäin

 

Jos mennään ylöspäin, tullaan myös alaspäin. Aika vauhdikasta laskua kohti Kotamajaa. Kannatta varoa, reitin muuttumista taas ”luonnontilaiseen”. Uusi sorastuspolku kiertää Kotamajaa ennen olevan suon. Ajan suoraan ohi, enkä jää ihailemaan majalla olevia kuituisia Trekkejä. Seuraavalla 7 km osuudella on ollut aina varsin märkää ja uuta reittiä on suunniteltu, muuteltu paikkaa ja rakenneltu. Aluksi suunnataan kohti Hangaskurun laavulle menevää polkua. Kun Lainiotunturin kylkeä aletaan nousta, kivikko alkaa. Tamperelainen sanoisi:” Pallomerta, Nääs!”. Nyt alkaa selvästi vaativampi maastopyöräily, kuin tähän mennessä. Pian käännytään vasemmalle menemään ”tasolla”. Uutta, juuri varvikkoon merkittyä uraa.

 

 

 

Lainiotunturin kylkeä

 

 

Lainiotunturin uutta uraa

 

Muutamin paikoin varvikko alkaa mennä rikki ja pehmetä, mutta kohmeinen maa taas kerran pelastaa. Lasketaan alas ja ylitetään kolmentunturinoja.

 

 

Kolmentunturinojan portaat ja silta

 

Nyt mennään taas vanhaa latupohjaa. Pian se muuttuu märäksi ja uutta uraa on taas tehty parin kilometrin matkan ylemmäs, kuivempaan kohtaan. Rautaista pitkostakin paikoin. Märkää, märkää…. Muutamin paikoin on kaivettu pikku kaivurilla hiekkaista/mutaista/kivistä/muhkuraista kulku- uraa latupohjaan. Sen verran, kavereitten vastaisista mielipiteistä huolimatta, olen maastopyöräilijä, että käytännössä tuotakin pystyin ajamaan. Monin paikoin aika punnertamista……

 

 

Kohti Pyhäjärveä. Märkää, märkää....

 

 

Uutta muotia pitkosta

 

 

Pyhäjärven kämppä tulee vastaan ja pidän päivän ainoan muutaman minuutin tauon ja järsin patukkaa. Kolmen kilometrin ”pikataival” usein käveltyä polkua, Pyhäjärven kämpältä parkkipaikalle. Puitten juuret vähän lipsuvat järveen viettävällä polulla.

 

 

Pyhäjärven päivätupa

 

Seuraavaa polunpätkää epäilen reitin teknisimmäksi, eikä epäilykseni ole turha. Pyhäjärven parkkipaikalta aletaan nousta Aakenustunturin Vareslakea kohti. Epätasaista, juurakkoista, kivistä ja mutkittelevaa polkua ylämäkeen. Tätä ei aja kuin ”kovat kundit”. Koska sellainen ei ole nyt matkassa, tuupataan. Aletaan saavuttaa korkeus ja polku muuttuu ”vain” kiviseksi. Loistavia paikkoja rikkoa korvake tai rengas….. Lähdetään vähän alaspäin ja polku muuttuu helpommaksi, ”normi” jumppaamiseksi. Pari erittäin märkää puronotkoa kastelee kengät lopullisesti.  Ja taas jumpataan ylämäkeen ihan tosissaan. Viimein saavutetaan polun korkein kohta ja aletaan laskeutumaan. Tiukahkossa alamäessä on ”pumppaamoa”. (Joka ei tiedä mitä se tarkoittaa, kysykööt joltain Syöte MTB:ssa ajamassa olleelta…). Suosittelen todella miettimään etujarrun käyttöä…… Vielä kilometrin leppoisa tiepohja takaisin Pyhäjärven tielle. Tätä osuutta suosittelen vain todellisille maastopyöräilijöille. Muut voivat ”skipata” osuuden ajamalla Pyhäjärventietä pitkin, parkkipaikalta lähtien…..

 

 

Polkua kohti Aakenuksen rinteitä

 

 

Aakenuksentien varren opasteita

 

 

Joku voisi sanoa, että maastopyörällä ajo oli tässä, vaikka ei olla kuin puolessa välissä matkaa. Reitti alkaa helpottua….  Pyhäjärven tietä ison tielle ja sitä pitkin ylitetään Aakenusjoki. Metsätietä Aakenusjärvelle ja sorastettua reittiä Homevaaran juurelle. Suo-osuudella on vesi noussut uralle ja paikoin jää kantaa, toisinaan pettää. Pari kertaa meinaa vauhti loppua kesken lammikon…….

 

 

Aakenusjärven jälkeistä sorastettua polkua

 

Homevaaran nousu on ”viimeinen kiusaus”. Kunnostutulla latupohjalla mutkittelee pieni ura ylöspäin. Taas tarvittaisiin niitä ”kovia kundeja” ajamaan nousu ylös…. Tuupataan rauhassa ….. Nousun alkupäästä lähtee myös (muistaakseni) 17 km pitkä merkitty maastopyöräreitti Totovaaran kämpälle. Sitä ei ole merkitty tähän karttaan. Pitäisi tuokin käydä joskus ajamassa……

 

Homevaaran nousussa näkyy hyvin kuinka pyörää on tuupattu polun vieressä

 

 

Homevaaran nousu alkaa tasaantua ja sitkeällä väännöllä edetään. Ihan kuitenkin ajettavaa polkua. Pitkäkin nousu loppuu joskus ja lasketellaan suoläntille, jonka laitaan on taas yritetty tehdä jonkinlaista pyörällä ajettavaa uraa. Pikku nousu Hirvikämpän teille ja alkaa 15 kilometrin loppukiri metsäteitä ja hiekkaisia latupohjia kohti Leviä. Pari märkää kohtaa ja kohtuulliset korkeuserot pitävät ketjut vieläkin kireällä…

 

Reitti on aika hyvin merkitty. Viittoja ja maalattuja merkkejä

 

 

Kotilaelta vielä viimeinen lasku ja Levi alkaa näkyä Kätkätunturin takaa…..

 

Levi

 

 

Huoltoauto jo odottelee. Vaihdan kuivaa ylle ja suuntaan Koti-Pizzaan. ( Ei maksettu mainos!)

78 km
7h 20 min
Keskinopeus 10 km/h
1225 m Nousua

1210 m Laskua

 

Somen voimaa…..

Eräs ”naamakirja” tuttu kyseli kaveria Tampereen Yö-Rogainingiin. Erehdyin arvelemaan, että voisin lähteä. Tunnin kuluttua nimi jo löytyi ilmoittautuneitten listalta… Kaveri taisi varmistaa, etten peru puheitani…..

 

 

Plan B......

 

Vielä Haanjan kaikuja….

On ollut ihan kiva katsella Polarin daataa lenkistä. Esim. syke on pysynyt tasaisempana kuin koskaan ”kisoissa”. Johtuu varmaankin siitä, ettei ”huili” paikkoja ollut. Alamäet käveltiin liukastellen ja lyhyet tiepätkät olivat varsin pehmeitä ja raskaita. Tasaista taaperrusta….  Melkein 8000 kcal ja harjoituskuormitus vähän alle 1000%.

Retkillä aina sattuu ja tapahtuu. Tästä reissusta jäi parhaiten mieleen erään ”läski” kuskin voivottelu…. ”Tuolla jäykällä kun ajelee, tulee niska kipeäksi”…. Seurueen ainoalta naisjäseneltä petti ”pokka” ensimmäiseksi.… Ja vielä väittävät, että se olisi miehillä aina mielessä……

 

Suunnitelmiin suunnitelmien muutos…..

Vakaa aikomukseni oli mennä Mammutti marssiin ajelemaan Tuskaa. Työvuorolistat kun sai käteensä, tiesin että ”se siitä”. Piti alkaa suunnitella plan B:tä, syksyn liikkumisista. Aikansa kun netin syövereissä seikkaili, huomasin, että suunnitelma C:kin oli nähnyt päivänvalon. Tämän C:n heikkous oli vain, että se sisälsi aikalailla kävelyä. Tuota pyöräilijän myrkkyä, jos ei ihan nro 1, niin TOP viitosessa nyt kuitenkin. Onneksi vaimo on sen verran yllytyshullu, ettei tarvinnut kahta kertaa pyytää käveleskelemään. Jätetääs taas jotain arvelujenkin varaan, eikä paljasteta suunnitelmien sisältöjä.....

 

 

 

 

 
 

 
 

 Pari kymppiä kävelyä, mahtavassa syyssäässä…..

 

Jotta ei totuus nyt ihan unohtuisi, eilen ajelin taas vähän pitempää maasturilenkkiä. Lenkki suuntautui ilmansuuntaan, jossa harvemmin tulee ajeltua. Hirvijärven kierto, tour de Valkama etc. Se on kiva ajella, kun aurinko paistaa ja on hyvällä jalalla liikkeellä. 80 km meni ihan itsestään. Sitten huomasi, että ”pitää alkaa käskeä”.

 

 

 

 

 

 

 

 

Nyt onkin sitten pyörän pesu ja huolto vuorossa. Huomenissa nostetaan pyörä ”taas” auton katolle ja kohti uusia seikkailuja….

 

Valkotornaado…..

Siivous innoissan vaimo heitteli meikäläisen pyöräilykypärää siihen malliin, että tuli lupa/käsky/määräys käydä ostamassa uusi. Siinäpä sitä taas pohtimista…… Parasta tässä asiassa taitaa kuitenkin olla se, että vaimo pitää päätäni edelleen suojelun arvoisena….

 

 

 

Hiellä sinun pitää Buffisi ansaita……

 

Pikaisesti laskien tällaisia Buffeja on parilla kymmenellä Suomalaisella...

 

 

Viikko Viron reissusta vierähtänyt ja alkaa taas elämä palautua uomiinsa. Paitsi että tuliaisviinoja olisi vielä jonkin verran juomatta……

Reissu oli aika mielenkiintoinen ja edustaa sitä toista ääripäätä, mihin viime vuonna totuttiin. Vuosi sitten reitti oli nopein ja kuivin, minun Haanja historiassani. Toisin oli nyt…..

Saavuimme Kubija hotellille perjantai iltana ja keli näytti hyvältä. Tiedossa toki oli, että yön aikana tulisi menemään jonkinlainen sadealue ”yli”, mutta uskottiin kuivan maan imevän sen vesimäärän. 19.30 alkoi odotettu sade ja se jatkui ja jatkui ja jatkui… Aamu 8.30:een, eli loppui puoli tuntia ennen klo 9.00 starttia. Kokeneemmat Haanjan kävijät jo tiesivät, mitä tämä merkitsi. Ongelmia.. Siis alkupään muutamalle kymmenelle ajajalle. Reitti alkaa sitten jauhaantua rikki niin, että; Puolessa välissä ajajille ongelmia potenssiin kaksi ja loppupään ajajille ongelmia potenssiin viisi.
 

 

Lähtöä odotellessa....

 

 

Sitä on oikeastaan aika mahdoton kertoa tilannetta ymmärrettävästi Haanjassa käymättömille. Mutta se maan laatu on nyt vain niin ”Haanjaa”. Kuivana kuin sementtiä, märkänä toivotonta savimutavelliä. Ehkä erään pyöräilijän arviointi voi avata asiaa: ” On se perkele. Täällä on hiekkakin kuin lehmän paskaa! ” Lukija saa sitten itse arvioida, mitä se on ”hiekattomilla” alueilla… Jotain asiasta kertonee myös se, että oma aikani huononi viime vuodesta kolme ja puoli tuntia. Enkä nyt mielestäni niin paljon huonommassa kunnossakaan ole……

Start…..

 

Lähtö..

 

Viime vuosina sijoitukseni on pyörinyt 300-350 välillä ja siksi hakeudun lähtökarsinassa niille paikkeille. Yksi keskisuomalainen kaveri tulee vierelle ja luvataan ajella yhdessä. Ja matkaan…. Muutama kilometri kyläteitä ja sitten seistään…. Viime vuonna, kun reitti oli uusi tuli aika paha sumppu polkujen aloitukseen. Tänä vuonna tilanne oli vielä pahempi. Kymmenkunta minuuttia seisoskeltiin ja tuupattiin kiltisti parijonossa, ennen kuin letka alkaa vetää. Pian päästään täysin uusille ja ajamattomille poluille. Kymmenkunta kilometriä mennään kovempi pohjaisilla alustoilla, mutta sitten matkavauhti tipahtaa puolella. Savivelliä ylämäissä, savivelliä alamäissä ja savivelliä tasaisilla. Ylämäkeen ei pääse, alamäkeen ei uskalla ja tasaisella ei muuten vain, pysty ajamaan. Siispä tuupataan….

Ensimmäinen huolto on syvään ”monttuun” rakennettu laskettelukeskus. Ja tietenkin, että saadaan ”riittävä” käyrämäärä kerättyä, tullaan toiselta puolelta montun pohjan kautta toiselle laidalle huoltopisteeseen. Lähtö tietysti taas montun pohjan kautta toiselle puolelle….

 

Siellähän sitä ihmetellään rinnekonetta ensimmäisessä huollossa. Lähtijä jo katselee, minne mennään....

 

Tuonnehan sitä lasketellaan...

Huollossa tapaan seurakaverin, joka hänkin puristelee päätään….. Minkähän takia…. Täällä teen sen, mikä osoittautuu reitin vaikeimmaksi asiaksi. Sopivan tikun etsinnän ja valinnan, että pystyy putsaakaan pyörän keskiön paikkeilta, ruohosta, lehdistä ja mutavellistä muurautuneen 2-3 kiloa painavan, möykyn pois. Giant näytti tässä kelissä todellisen vikansa/ominaisuudensa. Maestro jousituksessa on keskiön yläpuolella niin ”tavaraa” ja pieniä välejä, että se muurautuu heti umpeen. Toki nyt täytyy pyörää sen verran puolustaakin, että tuossa kelissä näytti kaikilla muillakin olevan sama ongelma….

Jo tuossa vaiheessa näytti olevan porukoilla aika paljon teknistä ongelmaa. Ketjuja oli katkeillut ja kumeja mennyt , kun oli leikitty paineilla paremman pidon toivossa.

Päätetään seurakaverin kanssa jatkaa matkaa yhdessä… Hitaasti, mutta varmasti…

Palataan taas tutuille reiteille ja kaikki viimevuosina ajamani ylä- ja alamäet TUUPATAAN…… Ylämäkeen ei vaan kerta kaikkiaan pääse… Alamäissä näkee niin paljon potentiaalista ”Hauskojen kotivideoitten” materiaalia, ettei tee enää itse mieli kokeilla. Pyörillä tuntuu olevan oma tahto eikä siinä kuljettajan vastaan ”pullikoiminen” auta. Kunnon sadekuurokin ilahduttaa polkijoita. Hyvä, että kasteli taas tuon savivellin. Muutenhan täällä olisi päässytkin liian helpolla… Vedän kaveria, vajaassa puolessa välissä olevaan toiseen huoltoon, joka sijaitsee Viron korkeimmalla paikalla Suurella Munamäellä. Hitto… Melkein neljä ja puoli tuntia kulunut!!! Ehtiiköhän täältä metsästä pois ennen pimeän tuloa……

Kaksin käsin heitän ääntä kohti huollossa leivosta ja kääretorttua. … Epäilen, että energiaa vielä tarvitaan, ennen kuin täältä maaliin selvitään. Kaveri katselee vieressä: ”Ei pysty, ei pysty….” Taas tietysti se jo perinteeksi muuttunut sopivan tikun etsintä ja ronklataan pyörää mudan keskeltä esiin. Monet aina hypettävän kevyillä pyörillään. Tulkoot nyt punnitsemaan…..

Matka jatkuu… Muistellaan, että aluksi on loivempaa alamäkeä, ennen kuin jyrkkenee. Yritän ajaa, mutta loivakin alamäki on tässä kelissä liian jyrkkä. Eturengas alkaa ”kirjoittamaan” ja ohjaustanko osuu polun reunassa olevaan puuhun. Reissun ensimmäinen ja ainoa kaatuminen. Onneksi vain henkisiä vaurioita….. Selvitään Munamäen lasku alas, niin vastaan kävelee pyörää tuupaten El Burron aasi. Tämä aasi ei ole vihainen, eikä pure. Tämä tulee masentuneena päätään roikottaen. Kohdilla säpsähtää ajatuksistaan sen verran, että huomaa suomalaisia tulevan ja kysäisee olisiko ketjun katkaisijaa. Ketjut poikki, rikkonut jo omat työkalunsa ja kävelee huoltoa kohti keskeyttämään... Katkaisen kaverin ”läskin” ketjut ja yritetään kolmistaan äheltää pikalukkoa paikoilleen. Ähelletään ja ähelletään, kunnes joudutaan toteamaan, että ketjut on niin kurassa, ettei liitin mene paikoilleen. Me jatketaan matkaa ja aasi lähtee etsimään ketjujen pesuun vettä. Tällä episodilla oli onnellinen loppu. Vajaan kymmenen kilometrin jälkeen kaveri tulee takaa ohi ja ajaa maaliin saakka….

Matka jatkuu ja selvitään taas seuraavaan huoltoon. Välillä kylläkin alkoi tuntua aika toivottomalta. Aika-ajoin tuntui, että vaikka oli jo kuinka kauan yrittänyt äheltää eteenpäin, gepsissä loisti edelleen sama kilometri lukema. Sentäs sadat metrit vaihtuivat. Taas tankataan ja syödään pöydän kaikkia antimia…… Vilkuilu kelloon ei oikein lupaa hyvää. Pimeä uhkaa tulla, ennen kuin maaliin pääsee. Eikä tietystikään mitään lamppua mukana… Huollosta lähdettäessä taas tulee kunnon sadekuurokin.

66 kilometriä takana ja kaveri huikkaa: ” Viimevuonna oltiin näihin aikoihin maalissa!”…. Ähhhhh.

Kaveri alkaa pikku hiljaa hyytyä ja pitää alkaa vähän odotella. Omasta ajosta alkaa kadota se ”oma rennosti ajaminen” ja eteneminen alkaa tökkiä, kun hidastaa vauhtiaan. Ja juuri tällä kelillä olisi se oma rento vauhti tärkeää. Päätän kuitenkin, että yhdessä mennään maaliin. Eipä täällä tänään mitään ennätysaikoja tehdä. Kyse on vain selviytymisestä. Ja maaliin haluan tänään turvallisesti päästä….

Ilmeisesti ”epäkurantti” kalusto alkaa olla jo karsiutunut, sillä porukkaa ei enää ole paljoakaan polun varressa. Omassa pyörässä vielä kaikki vaihteetkin toimii, mikä on sinänsä aikamoinen ihme. Etuvaihtajaakin olen yrittänyt käyttää, ettei ihan jumittuisi. Kaverin pyörän vaihteista sitten kuuluu ääniä, joita en kyllä haluaisi kuunnella..

Viimeinen huolto, 83 km. Soittelen huoltojoukoille, että vielä tullaan, mutta ei ihan vielä tarvitse olla maaliviitoituksella odottelemassa. Leivoksia, suolakurkkua, banaania ja RC-colaa. Nam… Rauhallisesti kun on tullut, en vielä ole ottanut yhtäkään geeliä. Ajatuksissa oli monesti ollut, että sitten viimeisessä huollossa. Enpä ota nytkään ja ajelen koko lenkin ilman omia ”ravinteita”.

Pyörästäkin löydän, putsauksen aikana,  neljä puhdasta kohtaa. Jousituksien liukuputket ja takajarrun levy. Etujarrukin on ihan mudassa, kun siihen ei uskalla koskea..

 

Pyörä putsattuna...

Pistän kaverin ajamaan edellä, ettei tarvitse itse odotella. Ilta-aurinkokin alkaa paistella pilvien lomasta ja antaa toivoa, että valoisan aikana pois päästäisiin. Kymmenisen kilometriä ennen maalia joudun ottamaan ajolasit pois, sillä alkaa jo hämärtää, eikä tiheimmissä metsissä tahdo nähdä kaikkia polun yksityiskohtia. Loppumatkasta ehkäpä maalajikin muuttuu hivenen ”vähemmän mutaiseksi”. Viime vuosinahan tuo lopun 20 km oli varsin tiepainotteista, mutta ei nyt. Koko reitiltä on kyllä kaikki tieosuudet otettu pois.

Kurkimäki ylös ja alas… Nyt alkaa helpottaa…. Asuinalueen reunaa kuntopoluille ja maaliin…..

 

Maali odottaa tulijoita.....

 

Finish…

Maaliin saavutaan juuri hämärän laskeutuessa. Karvan verran yli kymmenen ja puoli tuntia….. Sijoituskin tippui yli kolmen ja puolensadan…. Mutta mitäs niistä. Taas ollaan yhtä ”ääri” kokemusta rikkaampi ja onnellinen Haanja x5 buffin omistaja.

 

 

Maalissa jo hymyilyttää....

Jonotan pyörän pesuun ja kävelen vaatteet päällä ja reppu selässä suihkuun…..

Ei johdu tämänvuotisesta kelistä, mutta jotenkin on tunnelmat, että tässä oli minun viimeinen Haanja reissuni. Tuo on nyt nähty ja aika etsiä jotain muuta kivaa….

Never say never… Huhujen mukaan ensi vuonna palaa 100 mailia matkavalikoimaan…..

 

Valotellaan….

 

 

Takavaihtavan "rissat" Haanjan jäljiltä....

 

 
Monelle seurakaverille tuo Haanja oli kuulemma ”kauden loppu”. Ei todellakaan. Nyt alkaa pimeän pyöräilyt ja sitten tulee ”maa on jäässä, mutta ei vielä lunta” pyöräilyt.

 

 

 

 

Muistoja…..

Joskus tulee pyöräillessä ”fläs bäkkejä” menneiltä ajoilta. Eilen tuli elävästi mieleen eräs tapaus.

Reilut 15 vuotta sitten eräässä pysu kisassa ajoin hiekkakankaalla heinittynyttä rajalinjaa ”isoa kovaa”. Heinikossa piilotteli rajakivi, johon vasen poljin osui… Silloin läks…. Polkimen akseli vääntyi, mutta ei muita vauriota.

Eilen vauhti oli kohtuullisempi, ettei tullut kuin henkisiä vaurioita. Eli heinittyneen polun reunassa oli kanto, johon vasen poljin voimalla osui. No… Pyörä jatkoi matkaa vielä metrin. Minä kolme.