Urbaani legenda kertoo kahden pyöräilijän joskus jutelleen: Kuinka siellä Pohjanmaalla oikein harjoitellaan tuota ylämäkeen ajamista? Tähän toinen vastasi: Pisinkin ylämäki loppuu joskus, vastatuuli ei lopu koskaan. Viime viikonlopun aikana jalostin tätä ylämäkeen ajamista. Koska ilmat odottavat edelleen lämpiämistä, eivät pienet hiekkatieväylät meinaa kuivua. Ei sitten millään. Tuollaista puoliksi painuvaa kylätietä ajellessa tulee kyllä ylämäen tuntua. Paikoin sai tehdä ihan tosissaan töitä, että sai pidettyä pyörän liikkeellä. 42 kilometriä ja 700 metriä sitä kesti. Sitten ”kamelin selkä katkesi” ja lähdit vain ajelemaan kotiinpäin.
Huolta ja murhetta on ollut myös pyörän kunnosta… Tähän mennessä on vain pyörän alumiiniset osat rikkoutuneet, nyt alkoi kuitukin paukkua. Takahaarukan kiinnityskorvake repeytyi. Hivenen ehdin jo ihmetellä takapään ”vetelyyttä”, ennen kuin huomasin tapahtuneen. Ilmeisesti syksyn viimeisien ajojen vaurioita, jonka vasta nyt huomasin. TEE SE ITSE ihmisenä vielä yritin siirtää väistämätöntä ja liimailemalla tekohengitin vanhusta vielä jaksamaan. Kuusi vuotta on yhteinen taipaleemme jo jatkunutkin…. Ilmeisesti pitää alkaa kuitenkin katselemaan muita pyöriä ”sillä silmällä”.
Vielä muutama viikko TdT:n. Siellä nähdään ja ehkäpä Korsossakin….
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti