Spessun tiimiin....

Paljon on vettä virrannut Kyrönjoessa ja kaikenlaista ehtinyt tapahtua, viime kirjoituksen jälkeen….

Maajoukkuepaikkaa Pysu EM- kisoihin ei sitten Jämin karsinnoista irronnut. Muuten oli taas ihan ”kivaa” suunnistaa pyörällä ja kilpailun tavoite, pari tuntia ajelua Jämin ympäristön poluilla, tuli itselle palkinnoksi. Ajaminen oli ”ihan jees”, mutta kovempien ajojen puuttumisen kyllä huomasi  ”tasapaksuna” ajona. Pyörää vain ei saanut vauhtiin, silloin kun sitä olisi vaadittu.

 

Seuraavana viikonloppuna suuntasin tour de Tampereeseen. Sää jatkoi suosimistaan, jopa hiukan liikaakin. Lämmintä piisasi, eikä tarvinnut ajaa varpaita ja sormia palellen. Tapahtuman suosio on vankka ja alkaa olla jo järjestäjien äärirajoilla. Yksinkertaisesti ei tahdo enää löytyä tarpeeksi vetäjiä eritasoisia lenkkejä opastamaan. Tästä johtuen jotkut ryhmät paisuvat vähän liian isoiksi ja sitten vaatii vähän pitempää pinnaa osanottajilta. Myös ryhmäämme vaivanneet kalusto ja rengasongelmat aiheuttivat ”turhaa” odottelua. Ensimmäiset pari tuntia haettiin vähän tuntumaa maastoajoon, helpommilla poluilla ja latupohjilla. Seuraavat pari tuntia jumpattiin kivikossa ihan tosissaan. Siitä seurasi rengasrikkoja ja taisi reitti olla joillekin vähän liian vaativa. Jatkettiin taas parin tunnin setillä vähän helpompaa polkua ja saavuttiin kisakeskukseen pitämään taukoa. Tässä vaiheessa osalle ryhmästä oli tullut jo ”kiintiö täyteen” ja lähtivät pesulle, mutta muut lähtivät vielä kahtia jaetulla porukalla kohti Julkujärveä. Itsellä tätä ihanuutta kesti 7h ja 40 min. Silloin huomasin pyörän antautuneen…  Takahaarukka oli puoliksi poikki ja vain alareunan ohut liuska piti pyörän ajokunnossa. Varovasti, varovasti ajelin sitten kisakeskukseen ja onnistuin pitää pyörän yhtenä palana. Päivän saldona oli taukoineen 8h ja 2 min ulkoilua pyörän kanssa.

Nyt oli HÄTÄ!!! Ei ollut pyörää ja Korson ajelut tulossa jo viikon päästä. Onnistuin hankkia Spesssun käytetyn rungon (Specialized stumpjumper elite fsr) nopealla aikataululla. Alkuviikosta ”siirsin” osat toiseen runkoon ja keskiviikkona jo ajelin ”uudella” pyörällä.

Siispä Korsoa kohti….

Jos oli Tampereella lämmintä, Korsossa oli jo kuuma. Mittari huiteli kolmosella alkavia lukemia… Helle, uusi pyörä ja kesän ensimmäinen pyöräkisa… Tunnelmat olivat vähän sekalaiset.  Olen aina pitänyt Mätäkiven seudun polkuja yhtenä kivoimmista alueista ajaa maastopyörällä. Sopivan helpot polut saavat huononkin ajajan näyttämään hyväksi. Eikä reitti pettänyt odotuksia tälläkään kertaa.

 

Aloitin pyöräilyn aika rauhallisesti ja jäin ehkä vähän liian taakse lähdössä. Ensimmäisien yksiuraisten polkujen tullessa vastaan, jouduin odottelemaan pari minuuttia. Tämän jälkeen porukka hajosi tosi hyvin ja siitä eteenpäin sain ajaa ihan omaa vauhtiani. Pyörätie ja polkuosuudet vuorottelivat kivasti ja liika innostuminen pyörätiellä söi heti polkuosuuden alun vauhtia. Täyttömäen serpenttiini nousu oli hyvä ratkaisu ja lähes kaikki pystyivät sen ajamalla ”selättämään”. Ensimmäisen kierroksen lopussa alkoi tulla yhden kierroksen porukkaa takaa ohi, mutta en lähtenyt yrittämään roikkumista mukana, vaan yritin malttaa mieleni. Puolivälissä olin noin 3 min jäljessä ajattelemaani aikataulua, mutta muuten näytti ihan hyvältä. Epäilin kyllä helteen tulevan heikentämään toisen kierroksen aikaa muutamalla minuutilla. Toinen kierros eteni jotenkin nopeasti. Reilu pari tuntia ajoa takana ja matka alkoi tuntua. Ylämäen jälkeen ei enää tahtonut saada ”matkavauhtia” päälle tasaiselle, vaan ylämäen vauhti jatkui ja jatkui. Kierroksen puolivälin huollossa pysähdyin ja söin puoliskan banaania ja horppäsin pari kuppia juomaa. En tiedä, johtuiko siitä baanaanin palasta vai jostain muusta, mutta ympärilläni olleet ajajat alkoivat tippua kyydistä. Olo oli jotenkin hyvä, mutta täyttömäen toinen nousu jo alkoi syödä miehen mieltä. Tunnelmat nousussa oli kuin krapulaisella: Ensin pelkää, että kuolee. Sitten alkaa pelätä, ettei kuolekaan. Alkunousussa pelkäsin, että kuolen. Välilaskun jälkeen aloin pelätä, etten kuolekaan. Ketään ei mennyt edelle, mutta pyörä ei tahtonut enää pysyä nousun lopussa uralla…. Loppuosuus oli sitten enää lähinnä ajelua. Lopun tieosuudelle tullessa yritin kehittää jotain kirin tapaista, mutta eipä vauhti tainnut paljoakaan nousta.

Kaiken kaikkiaan ihan hyvä, tasainen ja oman kunnon tasoinen ajo. Molemmat puoliskot menivät samalle minuutille, joka yllätti itsenikin. Ei mitään retkahtamista, ei kramppeja ja lopussa oli aikalailla sippi. Noin tunti ajon jälkeen olin syömässä järjestäjien tarjoamaa keittoa, niin huoltojoukot olivat vieläkin huolestuneita kasvojeni kalpeudesta…..

Meinaa tulla liian ”asiallinen” kirjoitus… Siksipä loppuun pieni kevennys…

Kyseisellä Korson retkellä oltiin vaimon kanssa Ideaparkissa pysäyksissä. Vaimo siinä ylpeänä esitteli ostamaansa vaatekappaletta. Tapani mukaan kommentoin kannustavasti, sen sopivan meidän tiskirättien väriin. Vastaus tuli heti: Ei, kun ajattelin tämän olevan pyörän putsaus rätti…