Kaksi päivää vaajaat
kuukauden sitä kesti. Totaalista liikkumattomuutta. Sitten alkoi pää pettää
niin, että piti jotain keksiä…. Jos tähän asti ollaan oltu remontin touhuissa
100%:sti, nyt yritän vähentää sen osuutta 90%:n…
Seuraa…
Eräänä aamupäivänä, ennen
töihin lähtöä lenkitin kymmenen koiraa. (Haluan vielä painottaa, etten itse
omista ainuttakaan rakkia….) Eipähän tarvinnut yksin metsässä kävellä.
Tyttö kyllä kyseli, että
mitäs sitten teen, kun koirat muuttavat kauemmas. Eräältä kaverilta tuli heti
vastaus:” Lenkittää sitten itseään….” Ei
kuulemma ollut kovin kauan tarvetta edes miettiä vastaustaan.
Ajelemassa…
Perjantaina avasin tämän
talven spinning kaudenkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, miehiä oli tunnilla
enemmän kuin naisia!!! Tästä masentuneena aloin purkaa turhautumistani
ajamiseen, jostapa sitten tulikin silmiä avaava kokemus.
- Kesän maastoajelut oli taas tuhonnut täysin (ennestäänkin olemattoman) pyöritystekniikkani…
- Syke pysyi ”tapissa” lähes koko tunnin ajan. Ei mitään palautumista havaittavissa kevyemmissäkään osioissa.
- 20 min kohdilla pyöräni alla olevalla hikilammikolla olisi jo ”pessyt” koko salin lattian.
- 30 min kohdilla katselin anovasti ympärilleni, tulisiko kukaan hakemaan minut pois pyörän päältä.
- Tunnin lopuksi pyörän päältä noustessani polvet notkahti… Onneksi ehdin siepata pyörästä tukea, etten rojahtanut kontalleni.
Omaa aikaa…
Isänpäivän aamuna päätin
lähteä pakomatkalle. Taloa jäi vielä vapisuttamaan muitten kuorsaus, kun lähdin
kävellen töihin. Eipähän tarvinnut heidän miettiä aamupalan tuontia sänkyyn
tänä isänpäivänä…
Pitää taas tätäkin
liikuntamuotoa herätellä henkiin…. Vajaat kolme tuntia kun taapertaa, yhteen
suuntaan, saa sitä omaa aikaa. Tätähän ne monet trendilehdet toitottavat.
Harmittaa vain, kun
epäsäännöllistä vuorotyötä tekevänä, työmatkat ovat usein sellaiseen
kellonaikaan, että alkaa helposti miettiä homman järkevyyttä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti