Iskiaslääkettä ja juurihoitoa....

Pohjoisen ”turnee” on loppumaan päin, joten tässä pientä päivitystä…

Kauas on pitkä matka, kertoo jo vanha sanontakin… Tämäkin kirjoitus alkaa perjantai-illan pitkällä autossa istumisella Syötettä, tuota Suomen eteläisintä tunturialuetta, kohti. Sadekuuroja tulee harvakseen matkan aikana, mutta Pudasjärven ohitettua alkaa yhtenäinen sade. Ähh... Ei oikein lupaa hyvää huomiselle ajelulle Syöte MTB:ssä. No, tämähän on kuitenkin ulkoliikuntaa.

Hotellille saavuttaessa alkaa tunnelma kohota. Tuttuja ja tuntemattomia pyöräilijöitä alkaa pyöriä ympärillä. Tunnelmaa yrittää kylläkin latistaa edelleen yltyvä sade. Viimeinen havainto, ennen nukahtamista on, että aurinko taitaa alkaa pilkistellä pilvien lomasta.

Aamupalan jälkeen alkaa pohdinta vaatetuksen määrästä. Aamu on vielä viileä, eikä oikein tiedä mennäänkö lämpimämpään vai sateisempaan suuntaan. Viimeinen arvaus ennen starttia on, että keli lämpiää.

Pytkynharjua kohti...

 ( Maarit karhu)

HEP ja hyvää matkaa. Ensimmäisessä lähdössä, reilut 200 vääntäjää lähtee liikkeelle. Sopuisasti etsin itselle oikean vauhtista kohtaa jonossa. Jään noin puolenvälin kohdille ja onnistun mielestäni valinnassa hyvin. Matkan varrella takaa tuli neljä kovempaa kulkevaa ohi. Itse ohittelen noin 30 ajajaa reitillä. Huomaa, että reitillä on useita aloittelevia maastopyöräilijöitä. Monella voimat alkoi loppua kolmen tunnin ajon jälkeen. Ei vielä oikein tunneta omia rajoja.. Alkuun ratamestari tarjoaa nousun Pikku-Syötteelle ja henkeä alkaa ahdistaa. Sopuisasti jono liikkuu ja välejäkin jonoon alkaa jo muodostua. Itselle alku ei ole oikein ”herkkua”. Iskias vielä vähän vihoittelee ja alaselkä ja pakarat jännittyvät ylämäki rypistyksessä. Itseäkin alkaa naurattaa, kun muistan valmentajaguru Vormiston lanseeraaman sanonnan : ” Purista perseestä!”. Toteutan juurikin tätä ja istuminenkin satulassa on vähän hankalaa, kovien pakaralihasten kanssa. Vaiva alkaa helpottaa laskussa alaspäin. Tämä Pikku-Syötteeltä alastulo on mielestäni reitin THE LASKU.

Pikku-Syötteeltä alas..

Itselle sattuu eteen vähän varovaisempi laskija ja kruisailen alas hänen perässään. Enpä nyt niin paljon nopeampaa olisi uskaltanutkaan itsekkään laskea…

Olisi voinut käydä näin…

Säkkisenojan varsia suunnattiin Pitämävaaran nousuun. Siinä pyörää tuupatessa ja varsinkin jyrkässä loppunousussa tuli mieleen Virossa Haanjan ”Murhamäg”. Loppujyrkässä joutui miettimään tuuppaako, vetääkö, kantaako vai millä tavalla saisi pyörän ylös. Keli alkaa lämmetä ja hikeä alkaa pukata. Monta kaveria pysähtyy vähentämään vaatetusta nousun loputtua.  Pitämävaaran huipulla ajetaan tuollaista ”semi teknistä” polkua. Välistä metsäkoneen vanhaa jälkeä, välillä vanhaa metsänaurauksen uraa. Loivasti kumpuilevaa ja muutama märähkökin paikka löytyi, että sai säärensä kurattua. Ekassa huollossa suolakurkkua ja banaania. Tänään ei sitten kramppailla... Vielä lasku Pitämävaaralta alas ja hiekkaharjuosuudelle.

Itsellä jatkuu edelleen hyvä ajofiilis. Monesti tekisi mieli hidastaa ja katselle kunnolla ympärilleen, niin hienoja paikkoja ajellaan. Teen päätöksen, että tänne on tultava joskus ajelemaan ilman numerolappuakin. Hiekkaharjulle nousut, ajo selkää pitkin ja laskut seuraa toisiaan. Jossain välissä pätkä pitkoksia. Vähän ihmetyttää… Vaikka en nyt itsekkään edustaa oikein mitään ”tasoa”, niin kyllä tällä ”tasolla” pitäisi jo osata ajaa lankkujenkin päällä. Nyt moni kaveri kiroilee tai päästää suosiolla muut edelleen pitkoksien alussa ja kuuluu mutinaa: ” No kun mä en osaa ajaa pitkoksilla” tai ”Pitäis varmaan opetella ajamaan nuollakin”. Hmmm… Pitäiskö opetella???

Toisesta huollosta taas suolakurkkua ja urheilujuomaa. 40 km takana ja huomaan, etten ole koskenutkaan juomapulloon. Retkeilyvauhdissa ei edes hikoile???

45 kilometrin kohdalla ylitetään Riihisuo ja viimeinkin tajuan, miksi järjestäjät kutsuvat kisaa Suomen suurimmaksi ”juurihoito tapahtumaksi”. Puun juurta on polulla ”riittävästi”. Yritän ajaa sujuvasti hyvällä vauhdilla, etten ihan kaikkia koloja koluaisi. Pieni sadekuurokin sopivasti kastelee juuret. Muutama selkäkin alkaa tulla eteen juuri ennen viimeistä huoltoa. Pari banaaninpalaa ja geeli huuleen. Sitten vain kohti paljon puhuttua Pärjäänjoen ranta”bulevardia”. Täristää, täristää…. Juutun naisten 120km voittajan (Laura Salminen) taakse. Hän kyllä ehdottaa ohitustakin, mutta päätän ottaa rauhallisesti, sillä loppunousuun ei ole enää pitkä matka ja päätän olla silloin vielä (edes vähän) voimissani. Loppunoususta ei ole kokemuksia kuin hiihtäen vuosia sitten, ja vaikka sanotaan, että aika kultaa muistot, niihin muistoihin ei ole tullut mitään kultakehyksiä. Edelleen on vain vähemmän miellyttäviä muistikuvia..

Loppunousu on kyllä ratamestarin sairaan mielenlaadun ilmentymä. Välillä ajaen, välillä tuupaten metrejä ylöspäin alkaa kertyä. El Granden nousumäärä kyltti ohi ja lähes puolet vielä jäljellä.. HUOH! Polun loppuosuus on vielä märkää ja kivikkoista… HUOH! Ja juuri kun tuntuu siltä, että nyt se loppuu, kierretään vielä nyppylän viimeisetkin metrit keräten huippupolku. Jos otti nousu omille voimille, otti se koville ”kovillakin kavereilla”. Olin seuraamassa 120km voittajan (maaliin)tuloa (Henri Ojala), nousun loppupäässä. Kannustukseeni oli ”Henkankin” vastaus, selkokielelle käännettynä ja siistittynä jotain: ”Voisi tämä jo loppua....”. Kuin ilkeyksissään maaliinkin tullaan vielä ylämäkeen…

Tunti ajelen jälkeen on pesulla ja syömässä käyty. Tunnelma itsellä on loistava. Pari viikkoa vaivannut iskias on tipotiessään. Voin siis suositella tuollaista 4h maastossa möyrimistä, mitä parhaimpana lääkkeenä vaivaan. Koska ajo tuli suoritettua ”mukavuus alueella”, ei kummempia kolotuksiakaan ole. Jääköhän Korso tämän kesän ainoaksi kisaksi, jossa oli jo vähän yritystä. Näyttää nämä muut menneen vähän ajeluksi… Tapahtumassa oli tosiaankin rento fiilis. Johtui ehkä siitä, että totisia kilpailijoita oli määrällisesti vähän, verrattuna ”itsensä voittajien” klaaniin. Voin suositella kaikille tapahtumaa ja ehkäpä siellä itsekin olen taas vuoden kuluttua…

Tehtiinhän siellä kuvauksia Elixiiriinkin....

Turnee jatkui matkalla Ylläkselle. Pari päivää on pyörä telakalla ja keskitytään ”hallituksen” kanssa hillan keräilyyn. Marjaa löytyy sen verran, että pari vuotta taitaa mennä synttärit, sun muut sukujuhlat lakkakakku teemalla.

HEI !!! Tämähän on pyöräilyblogi !!! Mitä tänne kaikenkarvaiset marjareissut liittyy!!!

Aasinsiltana voin kertoa, että emäntä oli saaliiseen sen verran tyytyväinen, että voi taas alkaa rauhassa rasvailemaan ketjuja. Epäilen (unelmoin), että pari irtopistettäkin olisi ehkä ropissut pistekoppaan…

Tästä eteenpäin alkoi taas pyörän mittari pyöriä n. 80 km päiväannoksia. Mutta se on sitten taas ihan eri juttu….

Pistetään tähän loppuun vielä erään päivän päämäärätön ajelu, jonka päämääränä oli Julli's pubin Neliveto-pitsa. Oli vähän asiatonta piilomainontaa..

Ylläksen päivä...