Kausi loppu… HÖH!

Monet kaverit ovat jo kertoilleet pesseensä ja putsailleensa pyörän ”talviteloille”, kevättä odottamaan. Itsellä vielä ajokausi jatkuu paristakin syystä. Ensinnäkin tätä vuodenaikaa aina odotan. Nyt pääsee ajelemaan niillä pehmeämmilläkin poluilla, mihin ei viitsinyt kesällä mennä. Kun asuu täällä rämäköitten keskellä, pehmeäpohjaista polkua piisaa. Nyt kun pakkanen on kohmettanut maanpinnan, nämäkin polut ovat kivoja ajeltavia. Toki tämän kesän vähät sateet on mahdollistanut ajelun joillain, normaalisti märillä osuuksilla, mutta nyt KAIKKI polut on kevyesti ajeltavia. Toinen syy on Kuortane testing lab. Iski ”nakki” eräässä pyöräilyyn liittyvässä laitteessa ja pitää vähän potkia itseään liikkeelle, että saa aikaiseksi jotain testituloksia.

 

Kohmeista suopolkua

Eli pyöräilykausi jatkuu ja jatkuu..  Ajokausi alkoi maaliskuun lopulla ja on jatkunut lähes tasan 7 kuukautta. Vaikka 400 tunnin maasturin satulassa istumisen rajapyykki on jo ohitettu, ei vielä tunnu pahalta. Jotkut sanovat iästään, että se on vain numero. Meikäläinen voi puhua monikossa ja sanoa, että nehän on vain numeroita.

Monesti tässä blogissa esiintyy teksti: ”Oli hetkellinen mielenhäiriö”. SE iski taas. Jotain piti vielä keksiä… Ja löytyihän se jokin. PeräkylänPonnistuksen Mammutti marssi. Hmm… Kuulostaa tarpeeksi hullulta... Koti ja työasiat sai järjestykseen ja ilmo sisään vain… Koska liikkuminen tapahtuu pimeässä, öiseen aikaan, piti alkaa etsiä omia ”Kiina ihmeitään”. Polttelin akkuja tyhjäksi ja meinasin heittää ne lataukseen….. MITÄ HITTOA! Tytön koira oli syönyt laturin ja toinen oli ”lomamatkalla jossain päin Suomea”. Tunnustettiin jopa, että pari päivää sitten laturia oli käytetty puruleluna… Piti vetää tosi syvään henkeä ja pidätellä itseään, ettei yksi otus olisi päässyt koirien taivaaseen. No, iskä otti kolvin kätöseen ja perusti pienimuotoisen korjauspajan. Nyt taas lataa… Näyttää siltä, ettei tälle projektille ole Luojan siunausta, mutta katsotaan kortit loppuun asti. Jos näyttää siltä, että tulee muutakin kerrottavaa, kuin että tankillinen naftaa paloi, palataan asiaan.

Täältä tähän…

Kävelykengissä….

Viime viikonloppuna, kun sai olla itseä paremmassa urheilija seurueessa, juteltiin jossain vaiheessa erilaisista sanonnoista. ”Aina ei voi hyvä olla.” ”Miksei, edes joskus, voi hyvä olla?” Olivat keskustelun aiheena. Heitänpä jotain omaa, joka kuvaa hyvin eilistä: ”Hulluna on hauska olla, mutta aina se ei ole kivaa.”

Lauantaille oli vaihtoehtoina Rokuan MTB ja Tour de Pori. Poriin olisi päässyt alle 500 km autoilulla, mutta Rokualle ei olisi riittänyt 700 km. Hmm…. Autossa istuminen, viime viikon jälkeen, ei oikein ”natsannut” ja niinpä päädyin kotiseutumatkailuun. Eräs henkilö kyseli viikolla, missä kunnossa mahtaa olla Peräseinäjoen vaellusreitti. Haaste/kysymys oli heitetty. Siispä sinne…..

Ennen puoltapäivää olin starttaamassa Kalajärven matkailualueelta. Suunnitelmissa oli kiertää eteläinen kierros myötäpäivään ja jättää pohjoinen ”viiksi” myöhempään. Reitin aloitus oli vähän hapuilevaa. Yksityisalue, yksityisalue kylttiä tuli vastaan. Itse rakennettuja aitakyhäelmiä ja hiekkaan piirrettyjä rajoja… Hmm… No, reitti löytyi ja suunta kohti Haapaluomaa ja Tiilikallioitten laavua. Polku oli umpeenkasvanutta ja tämä väli muutama vuosi sitten kaivinkoneella ”tasattu”. Kannot ja kivet oli revitty pois, mutta jääneet kolot unohdettu täyttää. Alku ei näyttänyt lupaavalta ja homma meni monesti tuuppaamiseksi. Laavulta vauhdilla ohi ja pieni pätkä kylätietä. Sitten totuus iski vasten kasvoja. Polku oli merkitty maastoon reilut kymmenen vuotta sitten ja maailma muuttuu Veliseni. Rajalinjat ja silloiset hyvät metsätraktoriurat olivat täysin ummessa. Polkuakaan tuskin on monikaan käyttänyt enää viime vuosina, eli mitään uraa/polkua ei enää ollut. Oli vain umpimetsää, jossa oli merkitty reitti.
Ensimmäinen 10 kilometriä takana. 5 km eritasoisia teitä, 1 km polulla ajoa ja 4 km tuuppaamista. Toivoin todella, että parempaa olisi tulossa. Mutta niin sitä ihminen on vain väärässä…….

Palkkionmäen laavu löytyy ihan säkällä. Jotain pilkottaa taimikosta, kun etsiskelen reittiä kävellen. Niin… Usein reitti oli vähän hakusessa ja jätin pyörän odottelemaan ja lähdin kävellen kartoittamaan seuraavia merkkejä. Vaikka Garmin väittää minun levänneen päivän mittaan paljonkin, tämä johtuu siitä, ettei pyörä ollut kaiken aikaa liikkeessä, mutta minä olin.

Leviänrämäkän seuduilla on sentään hivenen kovempaa pohjaa, että pystyy ajamaan paikoittain. Monesti ajaminen kylläkin päättyy siihen, että takarattaitten ympärille kietoutuu kanervaa tai suopursua.

 

Monttuinen rämäkkä pohja meinaa olla minun kunnolle ja taidoille liian vaikeaa. Pari pientä harhaan ajoa, ennen peltojen reunoja ja Seinäjoen ylitystä Kuljunkosken kohdilta. Seuraava väli, Kytökankaan laavulle on ihan nättiä joen vierustaa. 4,5 kilometristä vain tuupataan kolme…

Aletaan olia reitin eteläisimmässä paikassa. Virtain tien ylitys ja edessä vain hakkuaukeaa… Taluttelen pyörää hakkuun reunoja pitkin, mutta reittiä ei löydy. Palaan takaisin tielle ja tuumataan… Pari kilometriä pohjoiseen ja lähtee pikkutie viistosti hiekkamontuille. Jos ajan sinne, niin reitin täytyy tulla jostain vastaan. Reitti löytyy ja Kihniänjoen varteen. Painajainen vastassa. Rämäkkäpohjaista hakkuaukeata, jossa kasvaa hirvien nyhtämää läpipääsemätöntä koivikkoa. Revin ja raastan pyörää perässäni toista kilometriä. V-käyrä alkaa olla aika koholla. Vihdoin hakkuu loppuu ja tilanne vähän paranee. Ajamisesta on tosin turha haaveilla. Mieli on maassa ja V sanat sinkoilee ajatuksissa. Ja kas…. Rukouksiani on ilmeisesti kuunneltu. Siinähän se koivun kyljessä komeilee. Vieläpä suurin piirtein oikealla korkeudella. Alitajuntaan iskeytyy ajatus… Niin, taidanpa jättää sen kertomisen loppukevennykseksi….

Mieli on taas piirun positiivisempi, kun jatkan matkaa. Muutama sata metriä ja männyn kyljessä on suu ja huulet, joista toiselta reunalta virtaa pihkaa kuolana. Nyt ei tarvitse pelätä, että joku näkisi… Vääntelen omat huuleni samaan asentoon ja yritän nauraa. Kyllä, kuola virtaa, ihan niin kuin mallissa suunpielestä. Taidan olla siellä ”Luonnon omassa huvipuistossa.”

Maaston pohja taas alkaa kovettua… Pääsen jopa vähän ajamaan… Yhtämittaista tuuppaamista tulikin taas muutama kilometri. Päkäräkankaan viereisellä kallio- osuudella yritän ajaa ihan pakolla. Ajamaanhan tänne on tultu. Välimaan maatilamatkailuun tullessa jalat on hapoilla ja huutaa armoa. Päätän armoa antaa ja ajelen 3 km tietä Kalakoskelle ja Jalasjärventietä taas reitille. Samalla tankkaan patukalla, enkä turhaan…. Jalasjärvelle menevältä tieltä pääsen ajamaan vielä muutaman sata metriä. Sitten tuupataan. Noin kymmenen kilometriä ja ajan noin 300 metriä. Reittikin on vähän hakusessa. Kun mitään seurattavaa polkua ei ole, reitin merkit pitää löytää jostain umpimetsästä. Monesti jätän pyörän ja kävellen metsästän seuraavaa reittimerkintää. Pari kertaa joudun palaamaan jälkiäni pitkin, kun missaan reitin suunnan muutoksen. Puolessavälissä on Kalliosalon autiotupa, Kalliohovi. Ihastelen hienoja avokallioita. Mönkijällä on ajeltu pitkin kalliota ja ihan vaan sen vuoksi, että pääsee välillä ajamaankin, ajelen edestakaisin mönkijäuran kallioselällä. Reitin pientä etsintää ja tuppaamaaaaaan….

Tässä vaiheessa alkaa jo mietityttää pimeän tulo. En varmaankaan ehdi mennä reittiä pitkin koko matkaa, vaan jossain vaiheessa on lähdettävä tietä pitkin autoa kohti, kun lamppua ei ole mukana. Ajan jo Kihniänpään pelloille, aikomuksena lähteä Kalajärveä kohti, mutta….. Reitin noin kilometrin mittainen hiekkaharjupolku houkuttaa. Käännyn peltotielle takaisin ja tuuppaan pyörän reitille. Edessä avautuu koko reitin paras osuus. Tämä antaa anteeksi monet huonot kilometrit.

Nyt on pakko lähteä kohti autoa. Mutkittelevan kylätien molemmin puolin menee reitti, mutta lähdöt ja tulot ei näytä kovin houkuttelevilta. Ajan Kalajärven tekoaltaan patopenkalle ja soitan kotiin saunaa lämpimäksi. Muutama kilometri tietä ja SE ON SIINÄ.

 

Hullu kun on, periksi ei annettu. Vaikka jostain kohdista olisi päässyt helpommalla, ajelemalla läheisiä metsä/peltoteitä, reitillä yritin pysyä.  Matkatusta 69 kilometristä arvioisin tuupanneeni noin 30 km.  Eli palataas alkuun… Hulluna on hauska olla, mutta aina se ei ole kivaa.

Tässä Garminin viiva. Nopeudesta näkyy hyvin ajetut ja tuupatut kohdat...

 

Loppukevennys…

Niin.. Kun katsoin koivun kyljessä olevaa muotoa, tuli mieleen eräs ajatus.
Varmaankin kaikki tajuaa, että Karjalan kunnailla laulettiin ” isojen poikien/tyttöjen” lauluja, jo ennen kun Juha ”Watt” Vainio otti tämän sanataiteen lajin omakseen. Elias, Kalevalaa kootessaan, jätti ne kirjasta pois ja ehkäpä hyvä niin. Näitä kuitenkin on jäänyt liikkeelle ja yksi niistä tuli mieleeni, onneksi ihan ”siistimmästä” päästä. Siis:
 ” Teki väärin Väinämöinen, kun ei puuhun puota luonut. Siitä saisi saamatonki, ottaisi olematonki.”

Maantie on kuuma....

Highway to heaven…

Varsin liikunnallinen viikko taas on takana. Auton mittariinkin kertyi kilometrejä lähes 3500 km. Vaikka viikkoon sisältyi myös liikuntaa jalan ja pyörällä, oma hiilijalanjälki taisi siltikin kasvaa yhdellä kengännumerolla.

Viikko alkoi perinteisellä ruskaretkellä pohjoiseen. Tänä vuonna pohjoisen ruska ei ollut ihan niin hyvä ja ehkä jo mennyt vähän ohi, mutta melkein 30 tuntia tuli käveltyä maita ja mantuja. Torstai aamusta auton nokka kohti kotia, vaihdettiin vaelteluvaatetus pyöräkamoihin, muutama tunti unta ja matka jatkui kohti Haanjaa.

Ensimmäinen pysäys tulee Ylöjärvellä, missä nostettiin pari pyörää lisää auton katolle. Eli Laura ja Mikko istahtivat takapenkille. Kiireellä kohti terminaalia ja pian oltiinkin ulkomailla. Tarton kohdilla tietenkin pakollinen pysähdys paikallisessa Hawaii express liikkeessä. Pientä hypistelyä ja huokailua, mutta uutta pyörää ei ilmesty kenellekään. Vielä viimeinen etappi ja illasta ennen kahdeksaa ollaan jo kisakeskuksessa Kubija hotellilla kuittaamassa numeroita ja muuta tavaraa. Ilta kuluu aika hissukseen, mutta ei hiljaisesti. Onhan kysymys Seinäjokelaisista….

Highway to hell…

Aamupalalla on jo aika hiljaista porukkaa. Joillain on ilmeisesti jotain tavoitteita….. Liukenen myös paikalta huoneeseeni ja alan sekoitella urheilujuomia ja laskemaan geelejä. Aamun ISO kysymys on vaatetus. Vaikka sadetta ei päivällä (ehkä) ole luvassa, ilma on varsin viileä. Päätän lähteä kuitenkin lyhyillä ajohousuilla, vaikka monilla näyttää olevan pitkääkin päällä. Yläosan vaatetus mietityttää. Suunnitelmissa on ajopaita ja päälle lämmittelytakki. ”Gekko” huomaa suunnitelmani ja saan palautetta: ” Äläs nyt Vema taas lähde minnekään retkeilemään!”. Muutan vielä vaatetusta irtohihoihin ja tämä osuu kyllä varsin hyvin kohdilleen. Pientä verryttelyä, pakollinen ryhmäkuva ja aletaan siirtyä kohti lähtökarsinaa. Muutamalle tutulle vielä kertoilen reitistä. Myöhästyn hieman ja jään ehkä liian taakse. En ole kuitenkaan huolestunut, sillä ensimmäisillä tiekilometreillä pystyy korjaamaan tilanteen. Kello 9.00, ketjut yläpuolelta kireälle ja menoksi.

 

 Kuva : Gaissa

 

0 – 25 km Isostar TP1

Ensimmäisillä tiekilometreillä parantelen sijoitustani noin sadalla. Vaikka Virolaiset menevät tietä varsin vauhdikkaasti, ylämäkeä riittää ohitteluun. Saavatpahan jalatkin vähän herätystä. Ennen ensimmäistä polkua riuhtaisen vielä muutaman sijan ja arvelen olevani aikalailla kohdillaan. Polulla vauhti hiljenee ja mennään ihan rauhallisesti. Noin 15 km kohdille mennään kiltisti jonossa. Eipä tässä kannata hötkyillä. Vielä on aikaa kiristääkin. Haanjan hiihtokeskuksen kohdilla porukka alkaa hajota ja oma vauhti löytyä. Mutaa on vähemmän kuin viime vuonna. Hyvältä näyttää…. Vilkuilen kelloa ja ajelen noin 6.30 aikataulussa. Ennätystäkö pukkaa??? Ennen 25 huoltoa ajan Salmisen Lauran kiinni ja ajellaan peräkkäin huoltoon. Pari mukia urheilujuomaa ja jatketaan….

25 – 44 km Eesti Pagar TP2

Jatkan muutaman kilometrin Lauran peesissä ja päätän lähteä sopivaan letkaan mukaan. Vauhti on mielestäni varsin kohdillaan. Poluilla pysyn hyvin mukana, mutta helpommilla osuuksilla mennään EHKÄ liian lujaa. Suur Munamäg puuskututtaa ja päästän kiireisempiä ohi. Varovasti, varovasti, ettei mene ”tukkoon”. Mietityttää, mietityttää…. Päätän kuitenkin jatkaa porukan mukana seuraavaan huoltoon. Täällä on tuttujakin ja tankkailen banaaneilla. Pidän ihan rauhassa muutaman minuutin paussin.

 Kuva : Gaissa

 

44 – 63 km Karni TP3

Nyt on jotenkin vaikeaa… 50 km, eli puolivälissä ollaan. Aika alkaa painua yli 6.30:n. Massamurhaaja alas. Hyvä, hengissä vielä. Tästä tulee ilmeisesti hyvä mieli ja kaadun kura”spoorista”. Vauhtia ei onneksi pariakymmentä enempää. Ajo muuttuu vähän varovaisemmaksi ja sekin harmittaa. Edestä ketjut hyppää pikkurattaan sisäpuolelle. Ähh… Muutaman kilometrin kuluttua taas… Voi nyt PIIP. Äkkään, että takavaihtajassa on puolen kilon mutamöykky ja jousi ei jaksa pitää ketjua kireällä. Putsataan, putsataan… Rytmi menee rikki ja sorrun ajelemaan yksistäni ”mukavuus alueella”. 55 kohdilla oleva Jaanimägi tihkaisee tosissaan. Nyt on jotain vialla.. Huollossa pidän taas taukoa. Tankkaan geeliä sun muuta. Toivottavasti nyt alkaisi taas kulkea.

63 – 82 km A. Le Coq TP4

Pyörä liikkuu, mutta sijoitukset ei muutu. Takaa tulee joitain, mutta en jaksa alkaa roikkua. Myös joitain on ”sipannut” pahemmin kuin minä. Kunhan ajelen….. Vähän ennen 70 km kohtaa Laura tulee takaa letkan mukana. Kaivan jostain voimia ja lähden mukaan. Monessa kohtaa jo huulet muodostivat sanoja: ” Nyt ei enää jaksa, hyvää matkaa!”, mutta miehinen itsetunto ei anna periksi. Roikutaan, roikutaan…. Laskussa ennen Vällämägi nousuja yritän kerätä voimia. Pian niitä tarvitaan….. Alku tuupataan, ajetaan, tuupataan ja loppu taas ajetaan. HUOH!!! Puolet ohi…. Lähdetään laskeutumaan ja Lauran pyörä heittää puun juuresta täysin poikkipäin eteeni. Homma hoituu hienosti. Vaikka taitaa vähän pelästyä, lukotkaan ei polkimista irtoa. Polkaisen taas pyörää vauhtiin, etten jää takana laskevien jalkoihin ja POLJIN LYÖ TYHJÄÄ. Höh mitä nyt. Heitän pyörän polun sivuun ja menen keräilemään polulta matoa, jota ketjuiksi kutsutaan. Harmittaa isolla H:lla. Viikko sitten olin kertoillut vaimolle pyörän olevan kunnossa, mutta ketjut ehkä pitäisi vaihtaa. No, eipä tullut vaihdettua….. Repusta löytyy katkaisin ja lukkopaloja, eli ei mitään hätää. Seuran ”Keskeytys-Keijo” palkinto taitaa jäädä saamatta. Nokkospuskassa ähellän ketjut taas paikalleen ja matkaan. Vällämägi kakkonen menee jo lähes ajamalla. Huilattiinhan tuossa äsken. Huoltoon ja RC-colaa huuleen.

82- 103 km Maali

Tämä väli on ollut aina minulla ”vahva”. Alamäkivoittoista kylätietä ja pahat tuuppausnousut laskettavissa yhden käden sormilla. Seitsemän tunnin alitus vielä siintää kirkkaana mielessä. Saan hyvän selän eteeni ja taivalletaan yhdessä tunneliin asti. Sijoitus ei enää pahemmin nouse, mutta vauhdilla mennään. Jossain vaiheessa ajan TAAS  Laurankin ohi. Viisi kilometriä ennen maalia alkaa tämä kaveri tummua. Nyt mennään viimeisillä. Kisakeskus alueella oli päivän mittaan satanut ja reitti alkaa mutaistua. On aluksi aika jännä tunne, kun pyörä menee ”mutaliirrossa” kaiken aikaa. Vaikka yrittää ajaa kuinka suoraan, pyörä sirvailee 10-15 cm sivuilleen. Lopun asfaltilla ei meinaa saada 25:tä pyörän mittariin. Maali tulee ja pelastaa. Olutta, Colaa, banaania ja paitaa lykätään käteen ja alkaa pikkuhiljaa hymyilyttää. SE OLI SIINÄ. Pientä jonotusta pyörän pesuun, suunta kohti kylpylää ja ruokailua. Hieronta nätiltä ”blondilta” saa kaverit kadehtimaan. Heille nimittäin osui miespuoliset hierojat …. Niin se elämä taas alkaa hymyillä.

Reittikartta
Garminin viiva
Tulokset 100 km
Tulokset 100 mailia

Lopuksi

M50 sarjassa tuli 7:s sija ajalla 6.55:03.

Tämän vuoden Haanja oli tuollainen ”keskikostea”. Mutaa oli, mutta ei ihan liiaksi asti. Ivarin ”mutaindeksi luku” oli 5. Reitti oli taas sitä taattua ja tuttua. Omasta Garminin jäljestä näkyy reitin mäkisyys. Nopeusviiva heiluu laidasta toiseen.  Tätähän tänne tultiin hakemaan. Järjestelyt toimivat taas kerran mahtavasti. Monella järjestäjällä olisi oppimista näistä Virolaisista. No ehkä After Bikeen voisi panostaa enemmän….

Oma ajo jätti vähän kaksijakoiset tunnelmat. Puoleenväliin asti meni hyvin ja suunnitellusti. Sitten tuli ”jotain”. Joko menin 30-45 välin vähän liian lujaa tai nestettä tuli nautittua liian vähän.

Toisaalta... Menikö ajo huonosti, jos aika parani viime vuodesta melkein tunti ja 40 minuuttia???

Ennakko: Haanja 100, Ainult hulludele

Haanja 100, Vain hulluille. Tarvitseeko kirjoittaa vielä jotain…? Tuossa taitaa olla jo melkein kaikki…..

Maassa, jossa on Tahkon kokoisia ja isompia maastopyörätapahtumia useita, maastopyöräilijöitä täytyy olla ”pilvin pimein”. Kun järjestäjät 10 vuotta sitten alkoivat suunnitella Haanjan alueelle maastopyörätapahtumaa, jossa olisi kantavina teemona: Vain hullluille tai ainoastaan friikeille, tapahtumassa täytyi olla jotain extraa… Tai pitäisikö sanoa extremeä…. Tuota ”jotain” on vuosittain kokemassa noin 50 Suomalaistakin ajajaa. Seinäjoen PyöräPoikien ja Cycling el burron ajajat ovet ottaneet tapahtuman ohjelmiinsa ja heitä taitaa olla yli puolet Suomalaisista. Loput ovat hivenen yksittäisiä osallistujia ympäri Suomea. Moni jää ”koukkuun” ja Haanjaan PITÄÄ päästä, vuosi vuoden perään . Siinä on sitä jotain…. No, toisaalta jotkut ei halua enää Haanjaan palata.. Voi olla että minullakaan ei lauantain aikana ole kovin positiivistä sanottavaa, eikä ilmoittautuminen seuraavaksi vuodeksi ihan päällimmäisenä ajatuksena ole…. Ihmismieli on kuitenkin ihmeellinen. Se pyyhkii muistista erittäin negatiiviset muistot. Suojelee kuulemma näin kokijaa……

Reitti koostuu kahdeksikon muotoisesta 100 kilometrin lenkistä. Alkuosan 60 km peruslenkistä ja 40 km perälenkistä, joka kierretään vuoro vuosin eri suuntaan. 100 mailin ajajille on alkulenkillä 20 km lisälenkki ja perälenkki kahteen kertaan.

Maapohja on erittäin ”kosteusherkkää” ”haanja” mutaa. Jos on kuivaa, se on kuin asfalttia, mutta jos sataa….  ”Onnes, tota ei sada…”

Mäkiäkin löytyy…  Alkumatkasta käydään mm. Viron korkeimmalla paikalla. Suur Munamäg noustaan asfalttia, mutta lasketaan toiselta puolelta pientä polkua. Siis ne laskee, jotka uskaltaa… Perälenkillä on myös legendaarinen ”massamurhaaja”. ”Voi hevon vittu”… Kuvaa kyllä tunnelmia. Pitää vielä muistaa, että tässä mennään vielä alkuosan loivaa. Se nimittäin jyrkkenee loppua kohti…… Tänä vuonna loppulenkki kierretään ”onneksi” niin päin, että ”massamurhaaja” tullaan alaspäin. Tilanne ei paljonkaan helpotu. Pyörä tulee kylläkin helpommin alaspäin…. Monet odottavat myös n. 80 km paikkeilla olevaa ”tuplaa”. Pari Kinahmia peräkkäin ja välissä serpentiini alastulo.

Hyvin järjestetyn kisan kruunaa mahtavat huoltopisteet. ”Normaalin” tarjonnan lisäksi löytyy syötävää pyttipannusta juustokakkuihin. Nälissään ei siis tarvitse olla, jos vain ehtii pysähdellä huoltoihin…

 Loppuun vielä tunnelmakuvaa tulevasta….

Yksi
Kaksi
Kolme
Neljä

JOS nyt kuitenkin vielä haluat mukaan ensi vuonna, muista että 500 osallistujan kiintiö täyttyy nopeasti… Niin… Ja sinua on sitten ainakin varoitettu….

Lomailua ja Tähtisadetta....

Lomailua

Loman osuminen tähän loppukesään oli tosi hyvä juttu. Kesällä pyöräillessä piti miettiä juomahuoltoa, kun lähti pitemmille reissuille. Nyt lämpötilat ovat kohdillaan, eikä tarvitse olla kameli selvitäkseen lenkeistä. Omasta mielestä tämän kesän parasta aikaa pyöräilyyn. Tätä olen kyllä käyttänyt hyväkseni. Mutta liika on liikaa ja kohtuus on liian vähän. Viime keskiviikkona ajellessani kotiinpäin seuran yhteislenkiltä, piikki tuntui tulleen täyteen. Reilut 25 tuntia istumista maasturin satulassa, viikon aikana, oli se ”vähän liikaa”.

Vaikka nyt retkilläni aina silloin tällöin vähän hengästyykin, pääosin mennään kuitenkin mukavuusalueella. Varsinaisesta  tavoitteellisesta harjoittelusta ei siis voi puhua. Kunhan nyt ajelen…..

Viime tiistaina ajelu suuntautui Lauhanvuorenkansallispuistoon. Kauhajoen Nummijärveltä lähtee noin 80 km maastopyöräreitti Lauhaan. Käytin tätä reittiä pohjana siirtymiin. Siihen sitten hain jotain polkuosuuksia lisäksi. Jotain vanhaa, jotain uutta, mutta mitään sinistä ei näkynyt. Tein vielä ”sakko”ringin Lauhassa, ihan vain sen takia, että on kansallispuisto, jonka järjestyssääntö EI KIELLÄ maastopyöräilyä. Merkityt vaellusreitit olivat hyvin auki, mutta muuten alkavat polut puiston alueella kasvaa umpeen. Myös kaatuneita puita on myrskyjen ja mäntypistiäisen toukkien tuhojen jäljiltä poluilla ihan väisteltäviksi asti.

 

Samalla tuli ”tsekattua”Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuiston uusitut pitkospuut. Olin siis kuullut ”hevosmiesten tietotoimistolta” eli siis varsin luotettavasta lähteestä, että pitkoksia uusitaan. Noin 80% oli jo uutta, jotka tuntuivat kuin asfaltilla olisi ajanut. Juuri sopivan pieni välikin lankuilla, ettei tarvinnut sitä varoa. Hyvä, hyvä..

Tässäpä Garminin käppyrää Lauhasta.

Edellisen kirjoituksen peto-teemaa jatkaakseni, taas vähän pelästyin. Nuoressa männikössä ajelin mutkikasta traktoriuraa. Erään mutkan takaa hirvi juoksi täyttä laukkaa vastaan. Molemmat pelästyivät toisiaan varmaankin yhtä paljon, mutta hirvi väisti nopeammin. Männikkö lakosi ryskyen eläimen edeltä…. Ilmeisesti ole joskus ollut matematiikan tunneilla hereillä(!), sillä laskin nopeasti yksi ynnä yksi. Jos hirvi tulee ”pako”laukkaa vastaan, mikä sen oli saanut tuon tekemään??? Mitä tulee perässä??? Epäilin, ettei karhuja ko. alueella liiemmin olisi, mutta tiesin olevani susien reviireillä. Eipä sieltä mutkan takaa mitään paljastunut ja totesin, ettei 1+1 ole aina 2.

Tähtisadetta

Tuon keskiviikon yhteislenkin jälkeen en sattunutkaan pyörään…. Yhteen päivään….. Päätin, että lähden Tähtisadeajoihin, Jyväskylän kupeeseen sunnuntaina ja piti vähän kokeilla pyörän toimivuutta, pienten säätöjen jäljiltä. Palokassa sijaitseva Kallioplanetaario tarjosi hyvät puitteet kilpailukeskukseksi. Järjestelyt toimivat, reitti oli hyvin merkitty, liikenteen ohjaajia paljon ja heidän toimintansa mallikelpoista. Reitti oli maastopyöräilyksi helppo, mutta sen verran kuitenkin polkua, etteivät kaikki ”cyclojen” ajajat pysyneet vauhdissa. Hyvin paljon ajeltiin eritasoisia kyläteitä, mutta oikein missään ei ollut tasaista kohtaa. Aina mentiin maailmaa ylös tai alaspäin….
Koska tiedän varsin hyvin, että siinä kehittyy, mitä harjoittelee, kilpailu”rypistys” vähän pelotti. Teinkin päätöksen, että vähän aikaa katselen ja päätän sitten ajanko ”tosissani” vai sorrunko (taas kerran) ajelemaan. Aloitus oli varsin vauhdikasta tietä ja tuntuivat välitykset jo loppuvan. Pyörän mittarissa kävi jo kuutosella alkavia numeroita, mutta Garmini väitti, ettei rajaa vielä rikottu. Ensimmäiselle pikkutielle käännyttäessä olin kuitenkin hyvissä asemissa ja ensimmäinen ylämäkikin meni ”heittämällä” ylös. Alun polkuosuudella alkoivat cyclojen vaikeudet ja heitä sai ohitella. Noin kympin kohdilla alkoi huomata, että kova alku alkaa vaatia veronsa. Tuli pieni heikko hetki. Jouduin ajelemaan varsin yksin. Ne joita sain kiinni, menivät vähän liian hitaasti ja ohittajat menivät vään liian nopeasti. Ennen tallimäen huoltoa olevalla tieosuudella aloin miettiä homman järkevyyttä. Ennen huoltoa tuli muutama kaveri takaa ja yritin roikkua heidän mukanaan. Jollainlailla sinnittelin, mutta tieosuudelle ennen Ilomäen nousua jäin taas yksin. Sadan metrin päässä oli molemmilla puolilla porukat, mutta minä yksin siinä välissä. Ilomäki 1:nen meni tilannetta harmitellessa ”kiukkuspäällä” ylös. Taas liian lujaa, sillä iski lama numero 2. Vähän ennen loppulaskua kilpailukeskukseen, olin ihan pujottelukeppinä. Toiselle kierrokselle lähtiessäni sinnittelin erään sinkulan kiinni ja yritin roikkua ”peesissä”. Takaa tuli vauhdilla neljän-viiden hengen ryhmä, johon iskin kiinni. Hei, minähän pysyn mukana. Kävin jopa hoitamassa vetovuoroni. Ilmeisesti Ilomäki 1:nen oli aukaissut paikat, kunhan siitä palauduttiin. Nyt pyörä kulki ja olo tuntui vahvalta. Tämän ryhmän kanssa tehtiin yhdessä matkaa tallimäelle asti, jolloin porukka vähän hajosi, kun jotkut alkoivat nauttia huollon antimista. Pian kasaantui taas neljän ryhmä, jolla mentiin Ilomäki 2:n. 

 

Ilomäki 2:sen jyrkkä alussa.. (Lasse Vuori)

 

Siinä jyrkällä tämä kaveri niiasi hienosti. Muut meni menojaan, mutta takaakaan ei ollut tulossa ketään uhkaamaan. Jyrkän osuuden hapot lähti kuitenkin hyvin jaloista ja loppu tuli taas ihan kivasti. Maalissa sijalla 41, ajalla 2.39,37.

Tässä taas Garminin tuotos…

Tämä oli viimeinen kisa ennen Haanjaa. Voisiko sanoa: ”Näillä mennään”. Tähtisadeajosta jäi kuitenkin hyvä mieli. Kunto tuntuu paremmalta kuin vuosi sitten. Määräviikot tulivat vähän liian aikaisin, mutta hyvät ajokelit veivät mennessään. JOS Haanjassa on kuiva keli, voisi jopa yrittää uutta ennätystä. Ainoana haittapuolena olisi, ettei ehtisi nauttia hyvistä huoltojen antimista. Viime vuonna tuli syötyä kolme makkaraa.. Nam.. Juustokakkujen siivujen määrää en edes viitsi sanoa. Nämäkin antimet ovat jo tarpeeksi hyvä syy lähteä Haanjaan….. Jotkut varmaan liputtavat viimeisen huollon RC-Cola tarjoilun puolesta….

Retkeilymeininkiä….

Koska ei oikein sopivaa kilpailullista haastetta lähiaikoina ole löytynyt, olen ajautunut kiertelemään erilaisia reitistöjä. Johtuu varmaan siitäkin, että lähiseudun polut alkaa olla tältä kesältä jo niin koluttu, että on pakko hakea uutta motivaatiota kauempaa. Olen ainakin hyvä susien ja karhujen syötti möyriessäni metsissä. Emännällekin pitää aina ajoittain soitella paikkatietoja, että tietää mistä kalutut luuni voi sitten käydä noutamassa. Niin eihän tämä ihan vitsikään ole…

Tänään ajelin autolla Ilmajoen Kalajaisjärvelle ja aikomuksena ajella Kurjenkierros nimistä vaellus/luontoreittiä. Kurkia ei kyllä näkynyt, mutta käärmeitä ja joutsenperhe tuli reitillä vastaan. Vähän piti jo kunnioittaa pariskuntaa viiden poikasensa kanssa. Näytti siltä, että emot meinasi vähän hermostua meikäläiseen….

 

Tainnuskylästä lähtö...

 

Kalajaisjärvi-Pässilänvuori-Tainnuskylä oli tuollaista puolivaikeahkoa kivikkoa aika-ajoin. Ihan ajettavaa, jos nyt vähän on jo maastoajokokemusta. Tainnuskylästä  Maalarinmaahan ja Teerivuorentien päähän, alkoi pitkospuuosuus, jossa paikoin kallioajelua. Tämä väli oli ehkä kaikkein kivointa ajelua koko reitistä. Pitkoksissa ei ollut lahoja tai irrallaan olevia lankkuja ja kallio-osuudet olivat ”vauhdikkaasti” ajeltavaa. Tätä väliä oli myös kuljettu eniten, joten polku oli hyvin auki.

 

Pitkosta, pitkosta...

 

 Teerivuoren tien jälkeen polku oli vähän kuljettu ja kasvillisuus alkoi rehottaa. Myös maastopohja oli vähän ikävää juurakkoa ja kivikkoa. Enpä voi tätä osuutta oikein suositella. Eikä se enää mitään hirmuisia luontokokemuksiakaan antanut.

 

 

Eipä ne jutut Laihialaisista taida olla turhia.... Vain yksi lankku....

 

Matka päättyi Laihian Rajavuoren retkeilykeskukseen ja paluumatkan tulin vähän mukaillen eri reittejä. Viitisen tuntia siinä taas vierähti varsin nopsasti….

Tässä Garminin viivaa....

 Olihan reitista videotakin...

 

 

Maalarinmaan laavu

 

Loppuosuus tekstistä on juttua navan alapuolelta. Joten, jos et halua lukemistasi jatkaa, napsuttele hiirulaisella toiseen kohteeseen….

Viime viikon isoja puheenaiheita oli miesten kaluston kohennukset. Pyöräilypiireissä tuota kait harrastaa kaikki, eli mitään uutta asiaa tuo ei liene. Ei niinkään ”liimautumisen” takia, vaan litistymistä ehkäisemiseksi. Vaikka kalusto on joillekin henkisesti kipeä kohta, on se myös fyysisesti herkkä asia. Vanhaksi kun on elänyt, olen kyllä joskus huomannut ”paremmallakin” sukupuolella tuskaisia ilmeitä pyöräillessä, eli jonkinlaista tuntoa näyttää löytyvän sieltäkinpäin…….

Otetaas jutuissa pari napsausta taaksepäin, ihan anatomisesti…. Tässä olen lueskellut muittenkin pyöräilijöitten blokeja, säännöllisen epäsäännöllisti ja huomannut, ettei muillakaan tahdo löytyä ”tähdellistä” kirjoitettavaa. Moni onkin keksinyt jutunjuurta varusteita yms. Minä ajattelin ottaa puheeksi ”pyrstön” ja satulan liiton. Jotkut etsivät kauan omaan anatomiaan sopivaa satulaa ja sen kun löytävät, siitä ei luovuta. Ja uusi samanlainen pitää löytää, vaikka sitten ”kiven alta”.

Kovat kundit ajelevat urheiluhousuilla ja nauravat ”vaippapöksyille”. Antaa nahan valittaa!!! Parin tunnin ajelu ei päivittäin vielä aiheuta murheita. Mutta jos ajellaan 5-10 tuntia ja vielä peräkkäisinä päivinä, ”parkkiintunutkaan” nahka alkaa mennä rikki. Pehmusteetkin alkaa pitkällä matkalla kostua hiestä ja kosteus alkaa pehmittää ihoa. Myös jos wc käynnin yhteydessä ”paperityöt” tulee tehtyä huonosti.. Ai.. Ai..

Tässä vaiheessa porukka jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen porukka tuumaa, että persustan kirvely kuuluu asiaan ja ”täts it”. Toinen osa heittelee talkkia pehmusteeseen. Tätä ilmeisesti tehdään maantiepuolella eniten. Talkinhan on tarkoitus pienentää kitkaa ihon ja pehmusteen välistä. Se myös imee kosteutta. Itse kuulun viimeiseen kolmannekseen (tai vähemmistöön), joka rasvaa "perspieliään". Mikko Alatalon sanoin: ”Mä maalaispoika oon..” Eli mielestäni parasta on Tummeli niminen, lehmien utarevoide.

Muutaman kerran, kun on tullut poikaporukalla WC:tä Tummeli tuubi kädessä, on joutunut selittelemään: ”Tilanne ei ole se, miltä se näyttää…..”

 

Päämäärätöntä ajelua…..

Syöte MTB jälkeen on elämässä ollut aukko. Kilometrejä on pyörään kertynyt, minun mittapuullani, ihan hyvin, mutta mutta… Jonkinlainen päämäärän puuttuminen on kalvanut mieltä. Haanja 100 odottaa syksymmällä, mutta sinne tuntuu olevan vielä (liian) pitkä aika. Nivala ja Vuokatti tuossa olisivat seuraavina, mutta mutta…. Katsotaan nyt, saako elämän järjestymään siihen malliin, että lähtisi ”haastamaan itsensä kunnolla”. Jämi84:kin meni ohi, kun kaveri, jonka seuraksi (kirittäjäksi) piti lähteä, joutui nöyrtymään työnantajalleen. No… Kävin sitten, parin muun kaverin kanssa ajelemassa, Hämeenkyrö-Niinisalo väliä, neljättä kertaa tänä kesänä. Noita 100+ lenkkejä on tullut tälle kesälle jo niin, ettei laskuissa pysy…

Garminin viivaa tästä.

Kävin tässä taas käväisemässä ”iltasella” Santavuorella. Luomaistenkallioita ajellessa tuli huomattua, että kunto, taito tai kalusto on parantunut viime vuodesta. Ehkäpä vähän kaikki (toivottavasti !!!).

 

Santavuorella on niin korkialla, notta aurinkoki räkötttää vaateris....

 

Niin kilometrejä (tunteja) on kertynyt pyörän selässä tänä suvena hyvin. Liekkö hyvillä keleillä jotain osuutta asiaan?? Elokuun puoleenväliin mennessä taitaa olla sama määrä, kuin viime kesänä yhteensä. Ja vielä on kesää jäljellä… Toivottavasti….

Selkä ja iskiaskivut alkoivat olla jo sen verran takanapäin, että uskaltauduin hierojalle, pitkästä aikaa. Voisi sanoa: Liian pitkästä aikaa…. Selkä ja pakarat olivat varsin juntturassa. Tiedän kyllä, että hentoisella naishierojallakin voi olla tosi inhottavat peukalot, mutta tällä siilitukkaisella bodarilla, jonka ulkoinen habitus oli kuin suoraan elokuvien USA:n armeijan erikoisjoukkojen jäsenellä, voimaakin tuntui olevan riittävästi. Kaveri kiitteli kivunsietokykyäni, johon vastasin, ettei ennen olekaan vatsalihaksia hierottu selän kautta…. Käsittelyn jälkeen selkä ja pakarat tulivat niin kosketusaroiksi, että seuraava yö taitaa mennä vatsallaan maaten.