Alamäkeä.....

 

En nyt koskaan ole pitänyt itseäni minään maastopyöräilyn aktiivina, pikemminkin olen ajatellut olevani kategoriassa harrastaja. Nyt olen huomannut, että matka harrastajasta, kuntoilijaksi ja siitä satunnaiseksi pyöräilijäksi on tosiaankin lyhyt ja jyrkkä….

Syötteellä vielä olin harrastaja, Rokualla olin jo siirtynyt kuntoilijalle sopivaan kuntosarjaa.  Päivitetty tieto on siirtänyt minut satunnaiseksi pyöräilijäksi, jos nyt enää oikein sitäkään. Kaikki kilvanajo tuntuu erittäin kaukaiselta ajatukselta. Voisi sanoa trendikkäästi: EVVK.  Vanhat ”kävyt”, jotka ei ymmärrä tätä, voi käydä hakemassa viisautta täältä.
 

Rokua MTB….

Alunperin ei ollut mitään tarkoitusta lähteä koko tapahtumaan, mutta..
 

1.   Vaimo halusi lähteä käymään katsomaan Rokuaa.

2.   Tyttö halusi lähteä käymään katsomaan Rokuaa.

3.   Itsekin aloin haluta lähteä katsomaan Rokuaa. Siihen ehkä oli syy kahdessa edellisessä mielipiteessä.
 

Näistä jo yksikin kohta olisi ollut riittävä, mutta nyt tuntui pakonomaista tarvetta lähteä.

Edellisenä iltana saavuttiin ”pelipaikalle” ja lähdettiin ajelemaan pientä iltalenkkiä. Kaikki kolme alkoi ihastua paikkaan. Hiekkakangasta riitti ajettavaksi…

Itse kisa meni kuntosarjassa tytön kanssa yhdessä ajellessa. Aluksi oli vähän vaikeaa, sillä jaloissa vielä painoi muutaman päivän takainen maakuntamatkailu. Ensimmäisen kympin jälkeen jalat alkoi taas tuntua omilta ja pysyin jo tytönkin mukana isommin yrittämättä.

Oli pakko ajaa reitin kovin ylämäki, kun Tarja kuvasi... (kuva: Tarja Kivirinta)

Vaimokin selvisi maaliin ja lievää katumusta tuntien tunnusti antaneensa ”suoraa palautetta”. ”Joku” oli tumpuloinut jossain alkumatkan ylämäki nyppylässä ja vaimo oli kaatunut väistäessään. Kaikki PERKELEET kuulemma eivät olleet tarkoitettu henkilökohtaisiksi muille ajajille, vaan pääosin itselle. Anteeksi vielä vaimon puolesta, Pohjalainen palaute, jos jollain korvat vielä punottaa…

Mitäs sitten…

Rokuan jälkeen pyörä oli puolitoista viikkoa rauhassa. Lomat oli lusittu ja töissäkin tuntui olevan tekemistä. Sehän tunnetusti haittaa harrastuksia. 
Huomenissa olisi suunnitteilla Kauhanevan ja Lauhanvuoren kansallispuistoissa ajelua. Pakkohan on nyt lähteä ”vaeltelemaan”, kun lämpömittari huitelee yli 20 lukemia. Taitaapa sieltä ”satku” taas pyöriä mittariin.

Kuukausi olisi vielä aikaa Haanjaan. Mikäli vanhat merkit pitää paikkansa, kannattaisi vähän ajella ennen sitäkin. Reitti on kuitenkin sellainen, ettei ihan ”vanhoilla meriiteillä” sitä kunnialla selvitä. Se on nyt kuitenkin varmaa, että en lähde sinne mitään uutta ennätystä metsästämään. Tarkoitus on vain ajella reitti rennosti läpi ja sitten tärpättiä käkättimeen…..

Mammuttimarssiin olisi pari kuukautta. Katsotaan nyt innostuuko. Vajaat parisataa kilometriä pyöräilyä maasturilla, yössä ja aamussa. 

Noo, olisihan siellä lyhyempiäkin matkoja, mutta mitä tyhmempi jätkä, sitä pidempi matka. Tarkennetaan vielä. Tämä lausuma koskee sitten vain minua, muuten voisi pyöräilevä kaveripiiri olla pian aika vähissä.

Maakuntamatkalla…..

Huolestuneena olen seurannut, ehdinkö toteuttaa tänä kesänä Hämeenkyrö-Seinäjoki maastopyörä retkeäni. Lomakin oli jo viimeisillään ja kelit muuttumassa epävakaiksi. Tyttö oli tiistaina lähdössä etelän suuntaan autoilemaan ja päätin pikakomennuksella pakata tavarani ja ängetä pyöräni kanssa mukaan.

Harmittelua ja sotatilaa….

Hämeenkyrön St1 aukeaa 7.30. Oven takana odottelin aukeamista ja viimeisten eväitten ostamista matkalle. Sitten vain matkaan…. Tunti-kaksi sitten on sade loppunut ja maa on vielä märkä. Keplottelen itseni Pirkan Uralle ja menoksi. Alkumatkasta on pitkää heinää ja pusikkoa, eli jalat kastuu heti läpimäriksi. Pian pääsen hiekkakankaille. Aaahhh…  On tätä taas odotettukin.

 

 

Hämeenkyrön lentokentällä ensimmäinen tauko ja alan miettiä minkälaisen reitin valitsisin. Vatulaan asti täytyy mennä luotto singlejä ja mietitään sitten. Ulvaanharjulla alkaa mieli synketä. Crossimopot ovat myllänneet upeat neulaspolut kivikoksi, hietikoksi ja juurakoksi. Pari ajattelematonta kaveria on tuhonnut lähes kaiken….. Tätä jatkuu Vatulaan ja vielä sähkölinjallakin siitä eteenpäin. EI KIVA !

 

 

Puolipirkan muistomerkki. Takana uusi laavu, muutama vuosi sitten palaneen tilalle.

 

 

No… Onhan tuota polkua vielä edessäkin päin. Ennen Jämiä osun polulle, jota ovat hevoset talloneet. En oikein tiedä kumpiako vihaisin enemmän, crossimopoja vai hevosia. Siviilissä siedän molempia, mutta nyt maastopyöräilijänä harmittaa. Isolla Hoolla.

Kuluttelen aikaa niin, että Jämillä alkaa lounasaika ja olenkin ensimmäisenä kyttäämässä ruokaa. Jämiltä eteenpäin ja alkaa sataa. Sadetakkia vain päälle. Osun ensimmäiselle tiesululle. Niinisalon Unifilin joukot harjoittelevat tarkastuksia. Hähää… Minullapa on maastopyörä ja ohitan tiesulun viereistä polkua. Ja taas tiesulku. Tämähän on ihan motitettu koko metsä. Ruskalaavun vieressä on taas puomi ja pari kaveria pitämässä laavulla nuotiota. Sataa edelleen, mutta jatkan matkaa muutaman sanan vaihdettuani. Päätän mennä Kuninkaan lähteelle pitämään hetkeksi sadetta. Taas ohitan yhden tarkastuspisteen vauhdilla, mutta kukaan ei ainakaan uhkaa aseella tai huuda pysähtymiskäskyä…

 

 

 

Kuninkaanlähteellä odottelen hetkisen ja sade alkaa loppua. Taivaskin kirkastuu. Eipä muuta kuin Niinisalon sotilaskotia kohti. Matkalla tapaan vielä kuorma-autoja, Paseja ja tykkejä. Onpas nyt kalustoa liikkeellä. ”Sotkussa” sitten ei olekaan kuin pari henkeä. Ihmekös tuo, kun kaikki ovat metsässä. Syön nautinnolla munkin. Jääköhän tämä viimeiseksi pysäykseksi näillä matkoilla? Vuodenvaihteessahan pitäisi koko varuskunta loppua….

Olen matkassa hyvissä ajoin, eikä kiire Nummijärvelle vaivaa. Siksipä päätän ”taas” väistää pohjankankaan ampuma-alueen länsipuolelta. Kylä- ja metsätietä muutama kymmenen kilometriä. Kivempaa tämäkin, kuin reilun parinkympin asfalttinen pikataival itäpuolella.

Vähän ennen Kantttia alkaa taas sataa. Tiet ja polut alkaa mennä kuralle ja homma muuttuu likaiseksi. Edelleenkään ei ole kiirettä ja teen pieniä retkiä sivuille. Kauhanevan uudet pitkoksetkin ajan nyt kokonaan. Viimeksi ne eivät olleet vielä ihan valmiit. Pari kilometriä lankkuja… Eteläosaan on kyllä kerätty kaikki mahdolliset mutkat lankkuihin. Tavallisesti ne tehdään varsin suoraan, mutta täällä kiemurrellaan. Loppuosa on sitten vähän suorempaa, järven rantaa. En muista, että koskaan olisin nähnyt Kauhanevaa näin kuivana. Näyttää siltä, että siellä pääsisi ihan kävelemäänkin kuivin jaloin.

 

 

 

 

Vielä pientä mutkittelua Nummikankaalla ja saavun Nummijärven leirintäalueelle ilta seitsemältä. Taukoineen 11,5 tuntia matkassa.

Oma henkilökohtainen huoltajani saapuu myös ”lomaselle” viettämään iltaa kanssani. Ilta menee rattoisasti mökin terassilla katsellen ja kuunnellen sadetta. Taidetaan olla leirinnän ainoat mökkiasiakkaat. On hiljaista. Ilta hämärtyy ja järven takana salamat välähtelevät harvakseen. Vaimeaa ukkosen kumua kantautuu korviin. Ajatuksia vaihdetaan harvakseltaan ja nautitaan kiireettömästä, teeveettömästä ja tietokoneettomasta rauhasta….

  

 
 
 

 
 

 
 
 

 
 
 

Lähden kastumaan…

Koko yön on satanut, mutta ei enää. Jätän kuitenkin sadetakin päälle kun lähden. Onkohan tämä sitä käänteispsykologiaa. Kun on sadetakki päällä ei sada…. On lämpimämpää kuin eilen ja joudun riisumaan takin muutaman kilometrin jälkeen. Hip hei, tää on kivaa... Teen taas uusien polkujen etsintääkin…..

Pirttikankaalla alkaa sataa. Ajelen Sahankylän läpi Pietarinkoskelle taivasta vilkuillen. Tummaa, niin tummaa. Odottelen hetkisen Pietarinkoskella, mutta sitten totean asian turhaksi. Autiomaassa pysähdyn laavulle kiskaisemaan myös sadehousut jalkaan. Vielä taitaa löytyä miehestä kuiviakin paikkoja, eli ei mitään hätää. Naureskelen itsekseni, ettette vielä muut tiedä, mutta Haanjassa sataa tänä vuonna. Sitähän tässä harjoitellaan…. Autionmaan ja Pitkämön väliselle osuudelle on ajettu ”ketunmullan” tapaista hiekkaa joka on mennyt ihan mudalle. (Taas se Haanja!) Raskasta, ”sirvailevaa” ja kuraista menoa.

 

Muuten pärjään sateessa ihan hyvin, mutta jätin kenkien suojat pois varustuksesta. Jostain kun pitää repun painoa tiputtaa, niin tavallisesti se tapahtuu mukavuuden kustannuksella. Pääpaino on kuitenkin etenemisvarmuudella. Pyörä ja vaatteet on sen verran kurassa, että pysähdyn Pitkämön altaalla pesulla. Sopivastihan siinä on veneitten laskuluiska. Kävelen luiskaa ja huomaan, että vesihän on lämmintä. Menen pyörän kanssa puolireiteen syvyyteen. Ei ole enää vaaraa, että kastuisin lisää ja vesi lämmittää sopivasti. Huuhdon vielä pyörästä kurat ja voitelen ketjut uudelleen. En oikein käsitä kuinka pääsin Jalasjoen hiihtolatusillan yli. Jyrkkää, liukasta laudoitusta molemmin puolin… Ilmoissa ei mitään uutta. Sataa.

Nousen Pitkämön kanjonista puronpohjaa, joka kait on jonkinlainen tie, kuivemmalla kelillä. Hevosten harjoitusrataa. Tännehän on ajettu taas sitä pehmeää ”ketunmultaa”. Pääsen palan matkaa ja alkaa kuulua traktorin ääni. Tietystihän sitä mutaa ollaan lanaamassa ja voin tunnustaa, että oli kuraista ja raskastakin seuraavat pari kilometriä. Kun laskettelen Käräjävuorelta Kurikkaa kohti, huomaan äkkiä, että sade on loppunut. Noo… Pari minuuttia ja sataa jälleen…..

 

 

 

Aikomus oli pitää ruokatauko Kurikassa, mutta epäilen vaatetuksen olevan siinä kunnossa, että tulisin ulosheitetyksi mistä tahansa paikasta. Siksipä päätän jatkaa matkaa. Alan myös miettiä jatkoa. Taidan skipata Santavuoren ja Luomaistenkallioitten avokalliot. Kuluneet ”Ralli Ranet” eivät oikein pääse oikeuksiinsa märillä ja liukkailla kallioilla. Pääsen ajelemaan niitä kuivassakin kelissä ja kuivilla vaatteilla.  Lähden kapuamaan Meskaisiin ja matkanteko alkaa tökätä. Energiat taitaa olla lopussa… Onhan tässä jo aamupalalla reilut viisi tuntia riehuttukin. Pysähdyn Meskaisissa, mutta ei oikein ”nappaa” alkaa syödä eväsleipiä sateessa. Otankin repusta pari geeliä, patukan ja päätän, että näillä mennään kotiin. Pelkään seuraavaa polunpätkää. Korkeassa ruohikossa piileskelee monta sopivaa kiveä luiskauttamassa eturenkaan. Pelkoni oli onneksi turhaa, sillä mönkijä on ajanut polun läpi ja ruoho on vähän tallaantunut… Kiitos mönkijäkuski. No, vain tämän kerran, etteivät ylpisty. Paljonhan he saavat pahaakin aikaan poluille. Säätilassakin tapahtuu muutoksia. Nyt sataa ja lujaa….

Meskaisen-, Hangasmaan- ja Lahden metsäautoteitä pienillä polkusiirtymillä kotiinpäin. Pojanluoman perukoilta vajaan kympin asfaltin kotiin päätän ajaa. Tähän mennessä mittariin on kertynyt n. 220 km ja siitä olen ajanut kympin verran päällystettä. Katson ansainneeni tämän lopun siirtymän. Yllätän vielä itseni. Pyörä kun saa asfaltin alle, jalat alkaa pyöriä kummasti. Niin kuin ei vielä olisi lenkillä käynytkään. Tulen viimein kotiin. Niin muuten, sataa….

Jotain on jäänyt mieleen tytön rekikoiraharrastuksesta. Pesen ja huollan kulkupelin ensin. Kiitos taas, kun toit ongelmitta minut kotiin… Sitten heitän repun pois ja kävelen vaatteet päällä suihkuun. Riisun kerros kerrokselta vaatteet pois ja huuhdon hiekat lattialta. Menen saunaan ja totean, että eiköhän tämä ollut tässä.

 

Ps. Tulen saunasta. EI SADA…….

 

Ensimmäinen päivä

Toinen päivä

Syöte MTB: Käärmeitä ja kummituksia…

Ensin pieni anteeksipyyntö, koska tämä juttu tulee vähän myöhässä. Tässä on ollut nk. kiireitä niin, ettei ole oikein löytynyt aikaa istahtaa sähköaivon ääreen… Työelämässähän sanotaan, että kiire on vain organisointikyvyn puutetta. Mutta mitäs se on näin lomalla??? Myönnän, että olen ollut vähän lomalla tästä kirjoittamisestakin….

 

Prologi…

Viiden aikaan perjantai iltapäivästä nostan pyörääni auton katolta pois, Syötteen huipulla, kun puhelin soi. ”Naamakirjassa” kuuluttamani yhteislenkin porukat olisivat jo lähdössä….. Valtuutan huoltojoukot tyhjäämään auton majoitukseen ja sovin tapaamisen huomiseen lähtöpaikkaan. Parin 120km matkalaisen kanssa noustaan ja lasketaan reitti Pikku-Syötteellä. Aika hiljaista porukkaa.  Ilmeisesti ajatukset alkavat suuntautua huomiseen… Palattuamme lähtöpaikkaan valitan edessä olevaa nousua. Ilmeisesti ihan säälistä kaveritkin lähtevät vielä käymään Syötteen huipulla, 30 km reittiä.

Majoitukseen syömään vielä viimeinen tankkaus ja ”unta pollaan”. Herään aamuyöstä….. Vettä sataa ja rankasti. Lämpötila kymmenen asteen tienoilla. Ööööö… Niin… Olin valmistautunut hellekeliin ja irtohihat yms. lämpöisempi kama on kotosalla… Voi p…kele….. Ajatuksissani alan jo pakata kamoja reppuun ja huoltoon….. Käyn jopa jonkinlaisessa horroksessakin vielä. Herätys, aamupala, kamat kantoon ja lähden laskettelemaan lähtöpaikkalle. Enpä tee kummoistakaan verryttelyä. Ehtiihän tuossa vielä päivän mittaan lämmetä…. Myös aurinko alkaa lämmittää ja matkaan päästään lyhyissä pukimissa.

Vol 1….

 

 

Lähtö

 

 

Eipä muuta kuin, ketjut yläpuolelta kireälle…. Ei tunnu oikein hyvältä alkukiihdytyksessä. Nooo… Enää vain 119 km jäljellä…. Hötkyilemättä haen paikkaani jonossa. Muutama tuttukin naama on samoilla sijoilla. Sen isommin äheltämättä Pikku-Syötteen huipulle. Ilmeisesti olen vähän täpinöissä laskun alkamisesta, että unohdan takapään lukkoon. Eipä viitsi alkaa hiplata iskarin lukitusta laskun aikana. Onneksi joku ”sössii” laskussa ja joudun hidastamaan niin, että saan takapään taas notkumaan. Lopun latupohjilla sitten kuittailenkin muutaman edellä kulkijan. Sopivan vauhtista ryhmää alkaa kasaantua ja roikun vaan mukana. Säkkisenojan rantapolku menee jotenkin helposti, vaikka tunnelmat ajamiseen ovat BLÄÄH… Siitäpä lähti vanha polku Pitämävaaralle, nyt ollaan sitten uudella uralla.

Saan seurakaveri Tuomon kiinni ja jään peesiin. Tuomon kanssa mennäänkin yhtä matkaa viimeiselle huollolle asti. KIITOS vetoavusta!!! Pitämävaaran uudella polulla alan katsella ranteeseen sykkeitä. Vähän liian lujaa mennään, mutta ei millään malta jäädäkään ”junasta”. Huollosta ohi ja pumppaamaan. Hip hei, tää on kivaa… Tulemme kaksistaan tasaista vauhtia ja selkiä alkaa tulla vastaan. Kaveri on ensimmäistä kertaa Syötteellä ja alkaa huokailla ihastuksesta, kun tullaan hiekkaharjuille. Maisematielle nousussa saadaan muutaman hengen ryhmä kiinni ja maisematiellä alan katsella onko muita kahden kierroksen kavereita matkassa. Löytyyhän sieltä yksi punainenkin numero seasta. Naamankaharjulla saadaan nojamaasturilla matkaava Mika kiinni. Helpoilla osuuksilla ja ylämäessä kaveri karkaa, mutta teknisemmillä kohdilla osat vaihtuu. Kaikki kunnia kuitenkin. Minä en IKINÄ pystyisi tuollaiseen ajoon nojakkimaasturilla….. Pytkynharjulle kapuamaan. Kävellään kiltisti rappusia pitkin, 93 askelmaa… Harjun päällä kuuluu taas kaverilta huokailua. Ei tällaista ole missään muualla Suomessa…..

Kellarilammella odottaa ihan omat huoltojoukot. Pikainen juomatuokio ja matkaan….  Pian ollaankin järjestäjien huollossa. Tekisi mieli ja pitäisi syödä jotain, mutta vetäjä ajaa huollosta ohi. Nappaan sentäs banaaninpalan mukaan ja perään. Kahdestaan edetään, minulle hiukan liian kovaa vauhtia. Riihituvan jälkeiset juurakot menee sujuvasti ja pian saadaan muutaman hengen ryhmä kiinni. Tuomolla on ”virtaa” ja ennen viimeistä huoltoa alkaa rynniä edelle. Jään suosiolla viimeiseen huoltoon tankkaamaan ja huudan kaverille kannustusta perään. Nyt ollaan sitten omillaan.

Kohti Pärjänjoen rantapolkuja. Yritän vähän rauhoitella menoa, ennen kuin alkaa kivikko-osuus. Haluan ajaa reitin teknisimmän osuuden rennosti, hyvällä tatsilla. Onnistun aikomuksessani. Vähän ennen kivikkoja alkaa takaa kuulua toisten ääniä, mutta kivikossa jäävät jälkeen. Kun tullaan Annintuvan kohdille ja alkaa sorastettu nousu hiihtostadionille, kaverit tulevat taas kantaan ja osa myös ohi. Välillä tuupaten, välillä ajaen tulen loppunousua ylöspäin. Hötkyillään sitten seuraavalla kierroksella….. Puolimatkaan tulen 4h 22 min ajalla. Otan rauhallisesti… Syön, juon ja huollan pyörääkin, ketjujen voitelun merkeissä. Muutama kaverikin käy toivottamassa hyvää matkaa. Sovin huollon kanssa treffit Pytkynharjun alkuun ja kerron lähteväni vielä vähän pyöräilemään….

Vol 2….

Laskettelurinnettä alas. Vähän kuin Tahkolla, mutta rinne on heinittynyttä, ei irtohiekkaa/kiviä. Siis aika helppoa. Pari kilometriä pitkosta, jota reittiä en ole ajanut koskaan. Oli ehkä hyvä, etten alkanut laskea pitkoksien porrastusten määrää….. Aika monta kertaa etupyörä ehtii kopsahtaa, ennen kuin päästään ensimmäisen kierroksen reitille takaisin.

 

 

Kieli keskellä suuta laskettelurinnettä alas

 

 

Moni pitempiä matkoja pyöräilevä tietää, että matkaa tehdään kunnolla, vatsalla ja päällä. Kunto tuntui edelleen heikolta, ei vaan tunnu saavan itsestä mitään ”irti”. Vatsa on OK ja pää miettii, mitä miettii. Sen aatoksia ei kannata aina ottaa ihan tosissaan. Nyt iskee yksinäisyys vasten kasvoja. Niin yksin, niin yksin… Seurana vain polkimen nakse. Harmittaa etten ottanut nappeja korviin. Nyt niitä olisi tarvittu…

Pikku-Syöte ei enää nouse, kuin tuoreilla jaloilla. Odotan kuitenkin alamäkeä. Nyt ei ole varmaankaan ketään edessä ja saa päästellä ”TÄYSIIII”. Niin kuin kulunut Manselainen sanonta kuuluu. Säkkisenojan varsi menee jonkinlaisessa negatiivisessä flow tilassa. Negatiivisiä ajatuksia on pää niin täynnä, että matka jatkuu ihan huomaamatta.

Pitämävaaran uuden polun pitkällä linjalla aurinko alkaa paahtaa. On todella kuumaa ja tuuletonta. Saan Karjalaisen Jussin selän näkyviin kaukaisuudessa. Nostan vähän vauhtia ja selkä alkaa pikkuhiljaa lähetä. Juuri ennen huoltoa saan kaverin kiinni ja yhdessä ajellaan huoltoon. Huollon henkilökuntakin jo tietää, että nyt tulee sitä ”enemmän lääkityksen tarpeessa olevaa porukkaa”. Juotavaa ja syötävää tyrkytetään kuin pikkulapselle. Lähden jatkamaan yksin matkaani ja seuraavan ajajan näen vasta viimeisessä huollossa. Pumppaamon ajan ihan tunteella. Jossain kumpareessa meinaa käydä kalpaten ja lopun tulen taas ”siistimmin”. Kinnataan pikkuhiljaa eteenpäin. Reisissäkin alkaa tuntua siltä, että paras terä on jo annettu. Kynnys ryhtyä tuuppaamaan ylämäissä alkaa alentua. Eihän täällä ole edes kukaan näkemässä….. Näköalatien ylityksen valvojat epäilevät minun olevan kuudestoista. Hip hei! Eihän tässä ollakaan ihan viimeisenä!

 

 

Naamankaharjulta laskeuttaessa tielle, näen ensimmäisen käärmeen. Pian tiellä on toisen käärmeen jäänteet ja hetken kuluttua luikertelevakin malli. Näenköhän jo näkyjä, vai onko tuo yläkerran ukko hommannut minulle reitin varteen kiusauksia….. Onneksi Pytkynharjulle ei ole enää pitkä matka ja omat huoltojoukot odottavat. Pikainen juomapullon vaihto ja meinaan ”kovana poikana” ajaa nousua ylös. Reisissä vain ei enää ole voimaa ja joudun luovuttamaan. Huoltojoukot kylläkin lohduttavat huutamalla perääni, etteivät siitä enää muutkaan ole koko matkaa ajaneet. Kellarilampi ja käärme. Annan kiusaukselle periksi ja alan ajatella oikaisevani reitillä. Ajatus alkaa tuntua niin hyvältä, että oikein naurattaa. Jostain käsittämättömästä syystä käännyn vasemmalle, kun pääsen taas harjulle. Matka alkaa painaa ja reidet tuntuvat aika tyhjiltä….

Huollossa taas….  Gepsi ranteessa näyttää matkaksi 100km 200m, satanen siis rikki! Nyt tankataan. Pitäähän sitä saada näinkin rahalle vastiketta. Syön ja juon kaikkia pöydän antimia. Mihinkäs tässä kiire? Edestä en saa ketään kiinni ja takaakaan ei kukaan uhkaa.

 

 

Energiat taisi olla aika vähissä, sillä nyt tuntuu taas paremmalta. Harjuosuus ja Riihisuon sorapolku menee helpohkosti. Riihituvan kohdilla kuulen takaa ääntä. Eihän sieltä pitänyt ketään tulla!!! Ääni toistuu hetken kuluttua ja pitää oikein vilkaista taakseen. Ei ketään näkyvissä. Ihmetellen jatkan juurakoissa ajamista. Hetken kuluttua sama toistuu. Ääntä kuuluu, mutta ketään ei näy. Riihituvan kummitusko lähti perääni??? Viive vuonna Taneli taisi kirjoitella Pärjänjoen rantabulevardin kummituksesta. Nyt taisin löytää omani täältä. Vain onko se tuo käärme, joka siinä yrittää luikerrella polulta pakoon??? Taas selän takaa kuuluun sama ääni…. Nyt en enää edes vilkaise taakseni. Huutakoot latua, jos on niin meno päällä. Jostain aivolohkon osasesta ilmeisesti löytyi ihmeekseni vielä ajatustoimintaan pystyviä harmaita soluja. Alan pikkuhiljaa tajuta, että ääni takaani kuuluu juomarepun säiliöstä. Pussiin on päässyt jossain vaiheessa ilmaa ja nesteen hölskyminen aiheuttaa ääniä takaani. Vielä viimeinen suonotko ja juurakko loppuu. Käärmeet ei lopu. Siinähän se taas yksi luikertelee polulla, samaan suuntaan menossa. Ajan tahallaan yli. Koko pituuden, hännästä päähän. Tämä ilmeisesti auttoi, enkä enää näe luikertelijoita loppumatkasta.

Viimeinen huolto. Otetaas taas rauhallisesti. Pari pitkänmatkalaistakin sattuu paikalle samaan aikaan. Heillä vain on vielä Riihisuon lenkki ajamatta…. Nyt laitetaan kaikki peliin ja otan huollossa reissun ensimmäisen geelin. Matka jatkuu ja alun hiekkakankaan ja sorastetun polun ”ajelen” ja säästelen voimia Syötekankaan kivikoihin. Eiväthän ne kivikot nyt niin pahoja ole teknisyydessään, mutta kun niihin tullaan jo varsin väsyneenä, niin kivet kohoavat viisi senttiä korkeammiksi. Väsyneen miehen taaperrusta, mutta sopivalla vauhdilla ja tarkalla ajolinjan valinnalla tulee Annintuvan sorastetut polut ihan yllättäen vastaan. Mielen valtaa tyytyväisyys, joka kyllä pian haihtuu, kun lähdetään kapuamaan hiihtostadionia kohti. Eipä enää vauhti päätä huimaa, mutta puut edelleen liikkuvat silmäkulmissa.

Viimeinkin latupohjalla. Silloin teen koko matkan SUURIMMAN VIRHEEN!!! Katson kelloa ranteessa….. Minä olen näin ja kello on noin…. 9,5 tunnin alitus voisi olla vielä haarukassa… Vähäiset käytössä enää olevat järjenhippeet huutavat: ” HULLU, HULLU !!!”. Mutta huomaan alkavani kiihdyttää, että pääsee ylikulkusillan ajamalla ylös. Saan sisäisen rauhan, kun sovin itseni kanssa, että kokeillaan mennä El Granden kyltille saakka. Ollaanhan sitten jo nousun puolessavälissä. Tuupataan (= taaperretaan) ja ajetaan (= ollaan ajavinaan) vuorotellen. Pohkeissa vielä löytyisi potkua, mutta reidet ovat täysin tyhjät. Etenemistavan vaihdot käyvät hankaliksi. Ajamaan lähtö on vaikeaa, kun ei tahdo saada pyörää vauhtiin. Ajamisen lopetus on katastrofi. Joutuu seisomaan paikallaan huojuvilla jaloilla pitkään, että tasapainoelimessä lakkaisi neste läikkymästä. Ilmeisesti olen mukavuusalueeltani poistunut….. Ja kello käy….

El Grande noustu. Tekee mieli istahtaa, mutta eihän tänne ole istumaan tultu. Juomaa hörppy ja eteenpäin. (Tekisi mieli sanoa..) ”Niin kuin mummu sumussa.” Jotenkin alkaa olla aika sumea olo… Ja Kello käy…

Kolmenkympin reitti tulee oikealta ja polun pohja muuttuu mutaiseksi. En vain enää pysty ajamaan ja tappion karvas kalkki alkaa maistua suussa. Se siitä 9,5 tunnin alituksesta. Äkkiä tajuan seisovani asfaltillä ja hyppää pyörän selkään. Taas mennään.

Tunnustan, tunnustan…. Yritän kerätä vauhtia ja voimia pieneen nousukinkamaan hiekkapolulla. Yritän ja yritän, mutta ei vain mene ylös. EI!... Kaadun melkein paikalleni, kun vauhti loppuu. Jalat ovat täysin voimattomat… Ja kello käy… Taitaa päästä muutama voimasanakin… En vain tiedä kohdistuivatko ne itseeni, vaiko kellolle….

Muutaman metrin kivikko, ennen kuin tullaan laskettelurinteeseen. Katson parhaimmaksi taluttaa pyörää, sillä epäilen sen olevan turvallisinta. Vilkaisu kelloon. Voi paska…. Ajamaan lähtö ei ylämäkeen enää onnistu ja yritän kehittää jonkinlaista hölkkää. Ravitermeillä varmaankin kommentoitaisiin askellustani ”epäpuhtaaksi”. Vielä pääsen ajamaankin, mutta mistään loppukiristä ei voi kyllä puhua. Maaliviivalla yritän kehittää jonkinlaisen tuuletuksen, mutta aika vaisuksi jää. Kymmenen metriä maalista heitän pyörän ja repun pois. Kerron vielä niille Sveitsin lipun väreihin pukeutuneille henkilöille, ettei mitään hätää, väsyttää vain vähän ja heittäydyn maahan selälleni….

Epilogi…..

Maaliin olin tullut sijalla 15 ja ajalla 9:29,44.

 

Maalissa ei hymyilytä, ei....

 

Moni aina vertaa Syötettä Tahkoon. Voin sanoa, että eroa on. Tänä vuonna Tahkon 120km (reilut 8 tuntia) jälkeen nauratti. Syötteen jälkeen en saanut hymyä huulilleni.

Huoltojoukkoni alkaa tuupata käteeni juomaa ja järjestäjät Fazerin marjapiirakoita (NAM!). Pikkuhiljaa saan jotain tavaraa kurkusta alas ja elämä alkaa saada jalansijaa olemuksessani.

 

Vema kiittää ja kuittaa. Kuvassa on myös jotain symbolista..

 

Ei PX, ei. Ei tätä symboliikkaa.....

 

 

Vaihdan vielä muutaman sanan järjestäjien kanssa reitistä ja alan laahustaa mökille.

Juntusen Uskokin kävelee vastaan. Haluaa ottaa vielä oikein valokuvankin. Varmaankin itselle ja kavereille varoittavaksi esimerkiksi, mitä urheilu voi aiheuttaa ihmiselle….

Olen varsin tyytyväinen ajooni. Toinen kierros oli ehkä hivenen hidas. Jos siitä saisi 10-15 min pois, niin…..

Ei mitään teknisiä ongelmia. Ei ongelmia vatsan kanssa, eikä ainuttakaan kramppia! Krampit yrittivät tulla vasta suihkun jälkeen. Jouduin kävelemään mökin lattialla ympyrää, sillä heti jos pysähtyi, alkoi tuntua ensimmäiset nyppäykset.

Viimevuotiseen tapaan matka jatkui Syötteeltä Ylläkselle, mutta se onkin sitten ihan eri juttu…

Pintakaasulla.....

Monesti kirjoitelman otsikko pulpahtaa helposti, mutta nyt se oli hakusessa. Muita vaihtoehtoja olivat:” Koittelee, koittelee, vaan ei hylkää…”  ja toisena” Rintaan pistää ja vit…. öööö kenkuttaa…”  Eilen iltainen ajelu tuotti sitten, tätä hetkeä parhaiten kuvaavan, ”Pintakaasulla…”

Pitänee palata ajassa muutama päivä takaisinpäin, eli viime lauantaihin….

Lauantainahan oli Seinäjoella ”mara”cupin kilpailut. Minun roolini kilpailupäivänä oli ajaa 0-autona ja vielä viime hetkillä tarkastaa, ettei reitille ja merkkauksiin ole tapahtunut mitään tuhoja ja tihutöitä. Sai ajella reippaan lenkin, jota tietysti muutamien sulkunauhojen paikoilleen nostot katkoivat.

Huomasin että erään polun lähtö voi alkaa kiinnostaa ajajia ja siksipä päätin nostaa sille lähistöllä olevan pikku puun merkiksi. Vasemmalla kädellä tartuin maassa lojuvaan kepakkoon ja tempaisin. Oli tietysti tarttuneena johonkin. Pari naksausta lisää volyymia ja uusi tempaisu. Nyt ei enää vastustusta ollutkaan ja tuli ”turha tempaisu”. Huomasin heti, että rinnassa tapahtui ”jotain”. Koska ”kone” oli kuitenkin kuumana, jatkoin aura-auton tehtävääni eteenpäin, kiinnittämättä asiaan sen kummempaa huomiota. Myöhemmin kyllä huomasi….  

Neljännen (+-1) kylkiluun kiinnitysrusto rintalastaan, oli saanut ”kipeää”…..

Kokeilua….

Sunnuntai oli pyörätön päivä ja maanantaina kokeilemaan ajamista. Kevyttä retkeilyvauhtia tasaisella kestää, mutta ei juurakkoa. 

Tässä vaiheessa alkoi oma taivas tummeta… Olin kuitenkin ladannut itselle jonkinlaisia ”paineita” ensi viikonlopun Syöte mtb:hen… Viimeksi tuli ajettua ”kisavauhtia” keväällä Nurmijärvellä ja nyt oli tuntu, että vauhtia on kaivettu esiin koneesta aiempaa enemmän. Sekin alkoi harmittaa, kun yksinkertainen jätkä oli ilmoittautunut kaksinkertaiselle matkalle…  

Vaimo kyllä yritti lohduttaa, että ”Kyllä sä sen läpi ajat, sopivassa pillerihumalassa..” Tähän kommentoin, että entäs jos oikeassa humalassa?……

Tiistai on toivoa täynnä… Tässä tapauksessa toivottomuutta! Ilmaa ei pystynyt edelleenkään vetämään palkeisiin täydellä teholla… Myös käsien käyttö ylämäissä oli kärsimystä… Siispä ajelin pari tuntia ”PINTAKAASULLA….” Ja pesin pyörän….

Syötettä kohti….

Syötteen starttiin olisi kolme päivää. Olin laatinut hienon valmistautumis”systeemin” viimeiselle viikolle, mutta mutta… Pyörä on pesty ja odottelee auton katolle nostamista, eli ”näillä mennään”….

Unohdetaan ne ”Ajetaan pari neljän tunnin kierrosta ja mennään olusille” ajatukset ja lähdetään ajelemaan ”puhtaalta pöydältä”. Jos ajaminen ei oikein onnistu, onpahan aikaa katsella maisemia. Sekään ei ole tässä tapahtumassa ollenkaan huono vaihtoehto.

Fiilistelyä….

Mitäpä sitten odotan lauantailta…

Muutama asia on jäänyt mieltä kaihertamaan.

1.   Pikku-Syötteen lasku. Josko nyt saisi vapaan laskun??? No, ainakin toisella kierroksella.

2.   Säkkisenojan reunalla polku paikoin kallistui sen verran, että viimeksi eturengas lähti ”alta”. Nyt vedetään ”sukkana” läpi…

3.   Montako rappusta sitä kannettiinkaan pyörää Pytkynharjun portailla??? Laskin ne kyllä viimeksikin, mutta (ikään ja dementiaan vedoten) en enää muista….

4.   Loppunousu. Siitä ei sen enempää….. Se pitää kokeilla ihan itse….

Kuusamon ”karpaasi” kiteytti reitin minusta hyvin:

Kaikki vaan mukaan, erinomainen tapahtuma ja loistavat puitteet. Syöte on Maastoajon korkeakoulua ala
- Pikku-Syötteen sykehuiput
- Säkkisenojan mahtipolut
- Pitämävaaran mustikkamättäät (jotku tutustuu niihinki..)
- Naamankaharjun pätkää ja lasku Alahuuhkasen rannoille
- Maisematien avaruus
- Pytkynharjun portaat ja harjupolut
- Saarilampien tykkipolut
- Riihisuon ja Romekankaan sukanpuristukset
ja sitten se vain paranee...
...Pärjänjoen rantabulevardilta uuteen nousuun!

Epätieteellisen seuran tutkimuksia…

Tässä kun ei oikein tiedä omaa vauhtiaan…

Epäilen kuitenkin, että hyttyset jää vauhdista.

Muutama vuosi sitten tehtiin mutu tutkimusta kuinka lujaa paarmat lentää… Tulos oli, että lähes 25 täytyy olla mittarissa, ennen kuin kavereita alkaa hapottaa.

Kuinkahan lujaa mäkäräiset lentää?.....

Näihin tunnelmiin…. Näemme Syöte mtb:n 120km lähdössä…..

Onko Tahkon jälkeistä elämää...

 

 

Monilla, joilla Tahko oli kesän päätavoite, tuntuu olevan lieviä asennoitumisvaikeuksia aloittaa taas ajeleminen. Itselläkin tuntimäärät hivenen notkahtivat, vaikka kuinka yritti uskotella Tahkon olevan vain yksi etappi kohti Syötettä. Tietysti nyt vähän sai levätäkin 120 km yöllisen rypistyksen jälkeen. Aika pian kuitenkin päästiin taas tuttuun rytmiin. Tai tuttuun ja tuttuun…. Sen verran tuleva painaa mielessä, että ajelut ovat vähän ajallisesti lyhenneet ja olen ”yrittänyt” sisällyttää niihin jotain ”harjoituksellista”. Mäkien kiipeämistä tai vauhtikestävyys pätkää.
Toisaalta " Purkka " heitti ehdotuksen "makkaranpaisto vauhdista". Koska tämän pitää olla myös hauskaa, tartuin syöttiin heti. Katsotaan pysyykö kaveri suunnitelmissaan....
Toki pitää muistaa, että hänen "makkaranpaisto vauhti" lienee lähellä minun kisavauhtiani......
 

Jässikän jalat….

Olen taas käynyt kiemurtelemassa hierojankin pöydällä. Eipä tuota kaverin käsittelyä voi oikein nautinnoksi aika-ajoin kutsua. Enemmän taitaa olla matomaista pakoon kiemurtelua, minun osaltani….. Eikä myöskään tarvitse moittia ”vain pintasivelystä”. Pohjia myöten irrotellaan jumeja…..

Päädyin ottamaan kolmen kerran sarjan tätä kidutusta. Saapahan taas pitkästä aikaa paikat ihmiseltäiseen kuntoon.

Tuo käsittelykin on tuonut elämään pyörättömiä päiviä. Lihaksistossa on käsittelyn jälkeen sellaiset tunnelmat, ettei oikein tiedä seuraavan parin päivän aikana, pitäisikö vapaata, vai lähtisikö palauttelevalle ajelulle.

Ilmeisesti hierojankin mielestä jotain hierottavaa löytyy, sillä kertoi minulla olevan ”jässikän jalat”. Asiakassuhteen pysyvyyden nimissä ei enää uskaltanut kommentoinut muuta osaa. Tiedän kyllä…  Jässikän jalat, lässikän vartalossa……
 

Pyöräsuunnistusta….

Kävinpä taas kokeilemassa pysu kisoissa Ähtärissä, olisiko menestystä. Tunnelmat kisojen jälkeen olivat kaksijakoiset. Kiteytettynä voisi sanoa: Pyörä kulkee, mutta suunnistus on täyttä paskaa.

Tulipa kuitenkin keskimatkalla ja pariviestissä kolme tiukkaa starttia ja se taisi olla pääasiakin.

Kisojen jälkeen heittäydyin oikein analyyttiseksi ja pohdin syitä heikkoon suunnistukseen. Tai suunnistus sujui, mutta tuli jotain aivan karseita virheitä. Esim. En osaa enää laskea kymmeneen…… Eli keskittyminen suoritukseen ”tökkii”.

Pariviestin lähtöä odetellen (Kuva: Timo Laurila)

Palasin syitä pohtiessani takaisin Tahkolle ja el Grandeen. Jos ajon aikana alkaa ”tuntua pahalta”, yrittää sitä ajatella jotain ihan muuta. Tällaisella henkisellä sodankäynnillä omia tuntemuksia vastaan, saa pahaa oloa siirrettyä sivummalle. Suunnistuksessa tämä ei vaan toimi. Pitäisi koko ajan intensiivisesti ajatella VAIN suunnistusta.

Niin se el Grande…. Tänäkin vuonna se pari kertaa kavuttiin ja kävin siis henkistä sodankäyntiäni itseäni vastaan, vertaamalla sitä Syöte MTB:n loppunousuun.

”Älä valita, tämähän on vain puolet Syötteen loppunoususta.... Tämä täytyy mennä vielä hymyillen ylös, jos meinaat Syötteestä selvitä....  Tämähän on vain pieni mäen töppyrä.”    Ja jotain muuta tällaista…..

Loppuun vielä vinkki: Raskaatkin ylämäet saa tuntumaan helpommilta menemällä vielä isompiin mäkiin…..

 

Päivitystä….

Vanha satulakin alkoi tulla ”tiensä päähän”. Ehtihän se jo muutamia tuhansia kilometrejä palvella. Uutta satulaa ei tarvinnut kovin kauaa haeskella. ”Kahta en vaihda, Selle Italian satula ja Löfflerin housut ! ”

Kun sopivan satulan on löytänyt, ei tarvitse muita katsella….

Tätä Selle Italian SLR satulaa taitaa olla paljonkin porukoilla, mutta eipä tuokaan kaikille sovi.

Selle Italia SLR

 

 

Niin kuin eräs kaveri kommentoi: Kaikki pers…   ööö…    pyrstöt ei ole veistetty samanlaisiksi.

Muoviset ”pitkospuut”…..

Tässä iltana eräänä kävin ajelulla, ILMAN sykemittaria. Olipahan kiva kruisailla tuttuja ja tuntemattomia polkuja, rennolla otteella. Piipahdin myös Paukanevan pitkoksilla, johon tehdään koepätkää muovisista pitkospuista. Jätänpä nyt tarkemmin asian kommentoimatta, etten suututa jotakuta ”Kukkahattu tätiä”…. Ihan ajettavaa kuitenkin.

Samaisena iltana onnistuin hommaamaan kesän ensimmäisen ”puujalan”. Mänty pahus ei huomannut minun tuloani, eikä ehtinyt väistää alta pois…….

Kisaamaan…..

Tämä viikko menee Joupiskan maracupin järjestelyissä. Reittiä tahkotaan ja merkkaillaan….. Ilmoja näyttä piisaavan viikonlopulle saakka ja hellekisa lienee tulossa. Onneksi ollaan jo vähän totuttu keleihin, ettei tule yllätyksenä.

Tervetuloa kisoihin ja muistakaa juoda…..

Hulluna on hauska olla, mutta aina se ei ole kivaa….

 
Ensi viikolla alkaa Mikolla ja Pekalla kovahko urakka. Off road Finnmark 700 starttaa. Toivotaan että kalusto ja miehet kestää. ISO peukku ja ONNEA matkaan!

Tahkosta nauttimassa....

 

 

 

Voin taas onnitella itseäni. En niinkään siitä, että Tahko tuli ajettua ongelmitta läpi. Vaan siitä, että olen jo niin iso poika, että voin itse päättää tekemisistäni. ???  Eli lievää suuremmasta painostuksesta huolimatta, en lähtenyt 240 kilometrin kuninkuusmatkalle, vaan lähdin taas yöpyöräilyyn nautiskelemaan. Nooo… Tulihan sitten vielä laseteltua toinenkin kierros heti perään, ihan vaan nautinnon pitkittämiseksi. Mitäpä sitä voisi olla, vanhalla miehellä öiseen aikaan muuta kivaa tekemistä, kuin ajella pyörällä???....

Tänä vuonna lähtöön päin ajellessa oli hyvä tunnelma. Viimeisissä ajoissa oli alkanut löytyä yhteinen sävel uuden 29” kanssa. Valmistautuminen ja tankkaus oli mielestäni kohdillaan.  Paljon tuttuja kavereita lähdössä 240:lle. Hymyilytti ja oli varma ja rauhallinen olo.

Muutamat yläfemmat tutuille onnentoivotuksiksi ja puolilta öin matkaan. Alussa näyttää heti parin-kolmenkymmenen porukka lähtevän omia menojaan. Menkööt, jään ajelemaan seuraavin yksittäisten kavereitten kanssa. Golfkentän kohdilla porukka on jo niin hajallaan, ettei muut ajajat enää häiritse. Taas kerran voi todeta: Tätähän täältä tultiin nimenomaan hakemaan. Eipähän tarvitse jonoissa kiroilla….

Mummonmäkeä kohti. Jalat ei tunnu oikein hyviltä, eikä huonoilta. Normisettiä??. Hivenen takareisiä ”kiristää”, mutta ei vaivoiksi asti. Tunne seuraa aina pitkissä tiepätkissä. Olisiko venyttelyn puutetta?? Tai siis olen kuullut, että jotkut venyttelevätkin… Kinahmi ykköstä tuuppaamaan.
Ne LEPAKOT. Ovatko nämä nyt niitä Tahkon legendaarisia ”hevosen kokoisia paarmoja”. Onnekseni olen katsonut sen verran vähän kauhuleffoja, etten pode mitään fobiaa niitä kohtaan. Näitä ihastellen ykkönen ylös, ihan huomaamatta. Päällä huomaan, että reitti on paremmin ”auki” kuin viime vuonna. Heinää on niitetty enemmän ja kylmän alkuvuoden takia heinä on ehkä lyhyenpääkin.

 

 

Alkaa hämärtää ja lamppu palamaan. Saan hyvän selän eteeni ja etenemme hyvällä vauhdilla. Nyt huomaa kuinka paljon helpompaa 29” onkaan edetä. Loppulaskussa Eskolaan, pyörän perä lähtee kerran jo nousemaan. Sekunnin ajan jo näen kiviryteikön lähestyvän kasvojani, mutta takarengas päättää kiltisti laskeutua ”normi” asentoonsa. HUH… Eskolassa banaania ja urheilujuomaa ja menoksi. Kakkos Kinahmia en edes yritä ajaa kovin pitkälle. Tuuppaamalla menen ihan samaa vauhtia kuin muutkin ajamalla. Vanhan juoksijan etuna on, että jalat vain palautuu pienestä kävelyhetkestä. Kalkkiruukin lasku (omasta mielestä) hyvää vauhtia alas. Lopussa kylläkin joku laskee melkein puolta lujempaa ohitse. Kaverilla ei liene itsesuojeluvaistoa???

Kalkkiruukin huolto. Vilkaisen kelloa ja totean tulleeni vajaat kymmenen minuuttia nopsemmin, kuin vuosi sitten. Lehtomäkeen lähden taas kolmen Jumiklossin kaverin perässä. Lehtomäkeä alas laskettaessa eräs heistä tekee pyörän kanssa täyden kuperkeikan edessäni. Ohjaamossa on hetkisen paniikkijarrutusta, etten mene samaan kasaan. Pysähdyn kyselemään tuntoja, mutta ei mitään hätää. Kypärän lippa vain repsottaa ja kaveri repäisee sen kokonaan irti. Muut Jumiklossilaiset jäävät odottelemaan kaveriaan ja jatkan yksinään matkaani. Hiekkamonttujen luona saan Pitkäsen Lissun selän eteeni. Näyttää olevan nämä maastopyöräilevät naiset kohtaloni. Viimevuonna ajelin Salmisen Lauran kanssa monessa kisassa samoja vauhteja ja nyt vaan henkilö vaihtui. Tapaan taas myös ”läskillä” ajelevan Antti Sintosen (???), jonka kanssa ajellaan samoilla huitella koko minun kaksi kierrostani. Tuulivaara kevyesti ylös. Tuulivaaran jälkeisissä kivikoissa taas mietin eroa viimevuoden ajooni. On tämä helpompaa 29:llä. Varovasti, varovasti, ettei mene rengas… Rahasmäessä pakollinen vohvelitauko ja eteenpäin. Laskuosuudella taas huomaan jotain. Vauhti on ilmeisesti viime vuosista noussut, sillä tuntuu että takajarru joutuu useammin töihin, kuin ennen. Ennen el Grandea alkaa vilu hiipiä puseroon. +3 näyttää mittari. Aurinko alkaa nousta ja linnutkin ovat heräämässä. Grande yhdellä lyhyellä tuuppauksella ylös. Pitää oikein käskeä itseään, ettei pysähtyisi mäen päällä katsomaan ja ihailemaan auringonnousun maisemaa. Loppulasku vielä. Hitaampivauhtinen, kuin entinen, mutta ei tämä helppo ole vieläkään.

Puolenvälin huolto. Lamppu pois ja juomapullo vaihtoon. Viileässä kelissä en ole juonut kuin n. puoli litraa. Mietin vielä vaatetusta, mutta eiköhän se ala pian ilma lämmetä.
Patukkaa mutustellen alan nousta hotellilta. Teen päätöksen. Nyt aletaan mennä ”nautintokierrosta”. Annan myös itselleni luvan pysähdellä valokuvaamaan.

Alkumatkan tieosuuksilla joudun pitämään vauhtia, että saan pidettyä lämmöt ”koneessa”. Kinahmi1. Alapuolella olevassa talossa alkaa kukko laulaa, kun alan nousun. Hymyilyttää….. Moniko on tätä kokemassa??? Valokuvaaja nousussa pyytää ottamaan kärsivän ilmeen. Milläs otat, kun on hyvä olla. Ykkösen päällystän polku ei tahdo mennä sujuvasti. Mitäs tässä nyt??? Ahaa… Pitää vähän nostaa vauhtia, niin alkaa osua ajo kohdilleen.

Kalkkiruukin huoltoon jää Antti ja Lissu pitämään pitempää taukoa ja siitä eteenpäin ajelen ihan yksistäni. Ajelen rennolla, hyvällä lenkkivauhdilla ja NAUTIN lämpenevästä aamusta. Tahkon päältä vielä muutama kuva ja loppulasku maaliin…..

Jos joitain kiinnostaa aikani, niin ensimmäinen kierros meni alle  4 tunnin ja toinen saman verran yli :-)

KIITOS kaikille jotka antoivat peesiapua meikäläiselle.

ON TÄMÄ HIENO LAJI JA MAHTAVIA (tuiki tuntemattomia) KAVEREITA REITILLÄ.

Ja vielä syvä kunnioitukseni teille 240 selättäjille. Osaan kyllä arvostaa suoritustanne…..




Ps. Onneksi olkoon myös "entiselle tyttöystävälleni" ja "pikkuvauvalleni", hyvin menneestä ajosta !

 

 

 

Tahkoa kohti....

 

 

TahkoMTB. Tuo Suomen suurin ja ... Meinasin sanoa kaunein, mutta, mutta.. Jääkööt nyt sanomatta. 2000 maastopyöräilijää kuitenkin suuntaa viikon kuluttua Nilsiään, Tahkon kiilto silmissä.

Voin nyt suututtaa joitakin, mutta itse en nyt pidä Tahkoa kovinkaan kummoisena MTB tapahtumana. Hivenen ylihinnoiteltu ja varsin huono reittinen maastopyöräkisa. Itse kuitenkin arvostan maastopyöräillessäni reittiä eniten. Tahkolla on tietä varsin paljon. Polku osuudet on jo kuluneita ja kivisiä. Oikein hyvää ja miellyttävää ajettavaa reitistä löytyy varsin vähän.

Mikä sitten saa minutkin lähtemään tuonne???    KAVERIT!  Onhan tuo iso sosiaalinen tapahtuma. Monia ajokavereita ei välttämättä näe kuin kerran vuodessa ja juuri Tahkolla. Siksipä minunkin tieni vie Tahkolle.

Monen Juhannuksen traditioihin liittyy viimeinen pitkähkö lenkki, valmistautuessa viikon kuluttua olevaan koitokseen. Muistakaa kuitenkin, että tässä vaiheessa voi vain pilata mahdollisuutensa hyvään aikaan.

Kaikille oikein hyvää Juhannusta ja loistavia ajokelejä Tahkolle.  Näemme sitten Tahkon lähdössä puolilta öin……