Etusivu uusiksi.....

 

Tarkoitukseni oli tässä kirjoitella tulevan vuoden suunnitelmista, mutta joulupukki laittoikin suunnitelmat ihan uusiksi….. Palataan kuitenkin ensiksi aattoaamuun.

 

Joulun traditioni…..

Monelle meistä on ehkä muodostunut joulun ajaksi omia tapojaan, joita vuodesta toiseen toistetaan. Itsellä SE juttu on aattoaamun liikunta, ennen joulusaunaa.

”Jokusia” vuosia sitten, 10-20 vuoden iässä, joka aattoaamuna lähdin hiihtämään. Silloin ei vielä ladut olleet mitään nelikaistaisia valtateitä, vaan hiihtämään pääsi jos tallasi itse ladut umpihankeen. Kotoani oli parin kilometrin matka kynnöspeltoa metsän suojaan ja siitäkin vielä reilu kilometri, ennen kuin oltiin moottorikelkalla tehdyillä laduilla. Siis laduilla… Kukaan ei vielä silloin ollut kuullutkaan ”Siitonen stepistä”. Onnekseni naapurissakin oli pari innokasta hiihtäjää ja ladut olivat peltoaukealla useimmiten hiihdetyt auki. Maailma muuttuu…. Viimeiseen pariinkymmeneen vuoteen en enää muista joulun aikaan olleen montaakaan kertaa lunta niin paljon, että kynnöspellolle voisi mennä suksien kanssa.

 

 

 

Tänä vuonna saivat koirat taas kaverin aaton metsälenkille. Ilmeisesti olen sen verran ”metsäläinen”, että metsään on aina kiva mennä rauhoittumaan. Neljän naisen kanssa muutaman tunnin kävely huurteisessa metsässä…. Ahhh….

Muutenkin oli jotenkin tutun tuntuista… ( Vaimo ja kolme tyttöä)…….

Joulupukki…..

Vaikka Joulupukki ei enää meidän taloudessa käynytkään, lahjoja oli kuusen alle taas jostain ilmaantunut. Eräälle lahjalle tuli tiukka määräys avata vasta viimeisenä….

Lapset olivat lupautuneet ”ostamaan” meille, vaimon kanssa, osallistumisen talviseen seikkailu-urheilutapahtumaan WIIMA 2015 , Kolille. Öööööö…. 

Vaimolta alkoi hymy hyytyä ja tulla "kylmää naurua", kun luki eteenpäin….. Tämä WIIMA olisi ”vain” harjoitus kesäiseen URSAR 2015 seikkailukisaan, Joensuussa. Sitten olisi jo täysi työpäivä liikuntaa tiedossa.

Ilmeisesti seuraavat puoli vuotta menee tässä ”projektissa”. Itse on tullut oltua muutamassa multisport kisassa, ettei homma ihan outoa ole, mutta…… 
 
Yritetään nyt vielä sulatella tätä juttua….

Katsetta seuraavaan vuoteen….

Seuraavassa kirjoituksessa raotan jotain suunnitelmia tulevasta…. Siellä voi olla jotain kiinnostavaakin…..

 

 

 

Ensilumilla….

 

Kuukausi näyttää taas vierähtäneen, viime kirjoituksesta. On siis aika ”päivittää” tilanne….

Ikä on vain numero…..

Niin kuin viime kirjoituksessa kerroin, käväisin Vuokatissa marraskuun lopulla. Paljonhan olisi siitäkin retkestä kerrottavaa, mutta kuitataan se lauseella: ” Mielikuvituksen puutetta, jos ei Vuokatissa löydä tekemistä”. Reissun paras hetki tuli koettua urheiluopiston hieroja oppilaan käsittelyssä.  Vähän mietitytti kun kohdalle valikoitui nuori ”tyttönen”, mutta totuus oli tarua ihmeellisempi.  Pari tuntinen vierähti vallan nopeasti. Kävimme varsin mielenkiintoiset keskustelut liikunnasta, eri lajeista, harjoittelusta, urheilijan ravinnosta yms. Siinä sivussa tulin vielä saaneeksi yhden elämäni parhaimman hieronnankin.  Reilun 30 vuoden ikä- ja sukupuoliero ei vaivannut kumpaakaan. Juttua riitti ja molemmat oli tyytyväisiä. Tai minä ainakin….. KIITOS Venla!

Lunta etsimään…..

 

 

Seuraavaksi matka suuntautui lunta etsimään Ylläkselle. Vähänlaisesti lunta oli sielläkin. Monena vuotena on tullut oltua seuduilla itsenäisyyspäivän aikoihin ja nyt oli enkä vähiten tuota valkeaa ainetta. Viikon aikana sitä sitten jo sateli niin, että pois lähtiessä taisi olla latuja jo noin 100 km.

Itsenäisyyspäivääkin juhlistettiin isohkolla ”samppakalja” pullolla. Pullo voitti kylläkin 6-0. Kättelyjen jälkeen alkoi sänky kutsua ja vaikka vielä yritin sinnitellä lueskelemalla ”läskien” testien arvosteluja, nukkumatti voitti. Vaatinee TUOKIN laji selvästi enemmän paneutumista ja harjoittelua….

Viikko vierähti ”normi” kaavalla; Kaksi liikuntasuoritusta päivässä. Päivällä vähän pitempi lenkki ja illalla vielä tunti-kaksi verrytellen ”saunalenkkinä”. Pakkaset ei vaivanneet ja iltaisin täysikuu ja revontulet pitivät huolen valaisusta.

Pitkästä aikaa myöskin tuli hiihdettyä enemmän kuin lumikenkäiltyä. Tai siis VAIN yhtenä päivänä tallustimme kenkäillen Villen kämpälle makkaranpaistoon.

 

 

 

 

 

 

 

 

Suhdetoimintaa…

 

Kaikki kerrat (yhtä lukuun ottamatta) hiihdeltiin vaimon kanssa yhdessä. Hänenkin vauhti alkaa taas muutaman vuoden notkahduksen jälkeen nousta. Niin… Mainittakoon, että hän on ollut joskus maakuntaviestissä naisten joukkueen ankkurikin, että jollainlailla suksi liikkuukin……

Eräänä päivänä olimme jo hiihtäneet jonkin verran ja latukahvilan kohdilla aloin kiilata häntä taukoa pitämään. Omasta mielestänikin olin sen jo ansainnut. . Hän vain tokaisi, että sitten seuraavalla kierroksella…. Hmmmm… Pitäisi ilmeisesti valita seura paremmin, ettei lipsahda ihan urheilun puolelle…..

Kaikille kuitenkin oikein jännittävää joulun odotusta.  Vielä reilun viikon loppukiri kiltteydessä. Sitten voi taas olla ihan omana itsenään!

 

 

Omaa aikaa....

Kaksi päivää vaajaat kuukauden sitä kesti. Totaalista liikkumattomuutta. Sitten alkoi pää pettää niin, että piti jotain keksiä…. Jos tähän asti ollaan oltu remontin touhuissa 100%:sti, nyt yritän vähentää sen osuutta 90%:n…

 

Seuraa…

Eräänä aamupäivänä, ennen töihin lähtöä lenkitin kymmenen koiraa. (Haluan vielä painottaa, etten itse omista ainuttakaan rakkia….) Eipähän tarvinnut yksin metsässä kävellä.

Tyttö kyllä kyseli, että mitäs sitten teen, kun koirat muuttavat kauemmas. Eräältä kaverilta tuli heti vastaus:” Lenkittää sitten itseään….”  Ei kuulemma ollut kovin kauan tarvetta edes miettiä vastaustaan.

 
 

 

 

Ajelemassa…

Perjantaina avasin tämän talven spinning kaudenkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, miehiä oli tunnilla enemmän kuin naisia!!! Tästä masentuneena aloin purkaa turhautumistani ajamiseen, jostapa sitten tulikin silmiä avaava kokemus.

• Kesän maastoajelut oli taas tuhonnut täysin (ennestäänkin olemattoman) pyöritystekniikkani…
• Syke pysyi ”tapissa” lähes koko tunnin ajan. Ei mitään palautumista havaittavissa kevyemmissäkään osioissa.
• 20 min kohdilla pyöräni alla olevalla hikilammikolla olisi jo ”pessyt” koko salin lattian.
• 30 min kohdilla katselin anovasti ympärilleni, tulisiko kukaan hakemaan minut pois pyörän päältä.
• Tunnin lopuksi pyörän päältä noustessani polvet notkahti… Onneksi ehdin siepata pyörästä tukea, etten rojahtanut kontalleni.

Omaa aikaa…

Isänpäivän aamuna päätin lähteä pakomatkalle. Taloa jäi vielä vapisuttamaan muitten kuorsaus, kun lähdin kävellen töihin. Eipähän tarvinnut heidän miettiä aamupalan tuontia sänkyyn tänä isänpäivänä…

 

 

 

Pitää taas tätäkin liikuntamuotoa herätellä henkiin…. Vajaat kolme tuntia kun taapertaa, yhteen suuntaan, saa sitä omaa aikaa. Tätähän ne monet trendilehdet toitottavat.

Harmittaa vain, kun epäsäännöllistä vuorotyötä tekevänä, työmatkat ovat usein sellaiseen kellonaikaan, että alkaa helposti miettiä homman järkevyyttä…

Kauden totaalinen lopetus.....

Vielä sitä vanha porskuttaa, vaikka on taas ollut epäilyttävän hiljaista. Avaudutaas asioiden tämänhetkisestä  tilasta……

 

88 km verryttely…

Viron Haanjan reissua voisi kuvata juurikin näin. Vaikka innostusta lähteä katsastamaan Haanjan uusi reitti oli, ”päivän kunto” pilasi tunnelman.  Koko kesän ”huonoin jalka”, normi lenkitkin huomioiden, ei jättänyt paljon ”lapsille kertomista” päivän ajosta.

Valmistautuminen meni vanhalla kaavalla ja ihmettelin aamupalan jälkeistä vetämättömyyttä. Hotellin sängyllä selälläni maatessa vain pääasiassa kenkutti (veellä!), eikä ollut oikein mitään paloa repiä itseään siitä ylös. Jollainlailla sain pyöräilyvaatetuksen puettua päälleni, mutta verryttelyyn ei jäänyt enää oikein aikaa.

 

 

Mitähän tästä oikein tulee.....?

 

Ensimmäinen kilometri meni kohtuudella, mutta sitten tuli ensimmäinen ylämäki. Jalat täysin voimattomat ja porukkaa alkoi lapata oikealta ja vasemmalta ohi… Jollainlailla yritin rimpuilla mukana, mutta pyörä ei kulje ja sykkeet asui korkealla. 10-15 km välillä oli enemmän kylätietä ja tympäännyin pujottelukeppinä oloon. Heitin romukoppaan haaveet jonkinlaisesta ajasta ja keskityin läpi pääsemiseen. Sykemittaria seuraillen ”ajelin”. Tieosuuksilla porukka aina karkasi, mutta polkuosuuksilla sitten ajelin heitä kiinni.

Ensimmäisen huollon jälkeen olin saanut omanvauhtista porukkaa ympärilleni ja heidän kanssaan ajelin viimeiseen huoltoon saakka. Polkuosuuksilla aina masensi, kun tuntui että joutui hivenen ”turhaan” jarruttelemaan, mutta eväitä lähteä vetämäänkään ei oikein ollut.

Kerrankin oli aikaa keskittyä huoltojen antimiin, oikein tunteella. En vain oikein käsitä porukkaa, joka maksaa huoltopisteiden palveluista ja kisassa ajaa sitten vauhdilla ohi. Ryystäen omaa sokeritahnaansa…… Tämä minunkin ”jononi” pysähtyi varsin nopeasti huolloissa ja pääsi aina vähän karkuun. Sai ajella aina huollon jälkeen muutaman kilometrin yksistään, ennen kuin taas roikuin joukon jatkona.

 

 

 

Minun tämän vuoden Haanjan "kuva"....

 

Ilmeisesti ”ruokailut” huoltopisteissä alkoi tuoda energiaa lihaksistoonkin ja 70:n jälkeen olo alkoi kohentua. Joko muilla alkoi matka painaa tai sitten meikäläisellä alkoi vauhti nousta, sillä letkassa piti jarrutella useammin. Ylämäissäkin aloin pysyä porukan mukana…

Viimeisessä huollossa, 88 km kohdilla päätin, että nyt loppuu tämä hyssyttely. Ja piste! Mennään mitä päästään ja niin pitkälle kuin päästään.

Synkät pilvet väistyivät minun taivaaltani. Ajo alkoi tuntua hyvältä ja oikea rytmi löytyi. Jalat olivat taas omat ja eikä tarvinnut kuin latoa isompaa vaihdetta rattaisiin. Ah, tätä onnea ja autuutta…. Porukkaa alkoi tippua selkä edellä vastaan, eikä kukaan edes yritä lähteä mukaan. Nelisen kilometriä ennen maalia on Kurkimäki, jota en vielä ole koskaan ajanut ylös. Nyt mennään heittämällä. Mäen alastulossa saan vauhdikkaan selän eteeni ja pikku piru istahtaa olkapäälle: Et kyllä jätä minua alamäessä. Tultiin kyllä alas aika vauhdikkaasti. Voin tunnustaa, että kolmannes matkasta oli tunne, että nyt pyörä vie miestä…. Kun pääsin alas, mietin että nyt olisi pitänyt olla ajokavereita mukana katsomassa. Nyt en olisi jäänyt porukasta…

Tokikin itselleni kuivin keli Haanjassa auttoi, mutta entinen ennätys parantui 12 min. Ilmeisesti huononakin päivänä pystyy ajelemaan jollainlailla….

 

Entäs sitten…

 

Haanjasta palattiin reilut kaksi viikkoa sitten. Pyöräilyä olen ajatellut sen verran, että muistan katsoneeni pyörääni kaksi tai kolme kertaa. Kaiken liikunnan olen ”lopettanut”. Mammuttimarssi, Tour de Pori, Kalliobaana ajelu, Tampereen yörogain, Vajosuon kalja-ajelu ym. ym. Heitetään romukoppaan ja priodisoidaan tekemiset.

Vanhin tyttö alkoi rempata asuntoa kaverinsa kanssa ja KAIKKI vapaa-aikani taidan olla ”raksalla” jouluun saakka.

 

Tälläistä hetki aikaa sitten...

 

 

 

Sama kohta pari päivää sitten....

 

Vähän tietysti harmittaa monien kivojen tapahtumien skippaaminen, mutta eipä tullut tällainenkaan mieleen sillä hetkellä, kun on isäksi ollut yrittämässä.

 

Noo… Jotain kuitenkin…. Marraskuun lopulle on suunnitelmissa ”lumileiri” Vuokattiin ja joulukuun alussa jatketaan hiihtelyä Ylläksen maisemissa… Toivottavasti lunta ilmestyy näillekin leveysasteille enemmän, kuin viime vuonna….

 

 

 

Mielensäpahoittaja....

 

 

Kyllä minä niin mieleni pahoitin....

Tein pientä huoltoa pyörälleni ja huomasin, että takaa jarrupalat on ihan loppu. Eikä edes koko kesää vielä ajettu.

Kyllä sitä ennen yksillä paloilla pystyi pari-kolme kesää ajelemaan. Ne on ihan piruillaan alkanut valmistaa niitä huonommasta aineesta.

Vaimo kyllä sanoi, että minusta on tullut vanha. Jarruttelen kuulemma liikaa, kun en enää uskalla ajaa. Piru näitä jarrupalojakin....

Kauden ensimmäinen lopetus...

 

Etelään päin pukkasi reissua. Siis ihan sinne ”kirkolle” asti. Kiva paikkakuntahan tuo, mutta niin pirun syrjässä…….
Ja kun noinkin kauas lähtee, piti keksiä jotain muutakin tekemistä samalle matkalle. Mutta eipä hätä ollut minkään näköinen… Fillari-foorumista iski heti silmään MTB-Lohjan Oktoberfest . Paikallisen seuran rento yhteislenkki, ennen kuin siirrytään juhlistamaan ajokauden loppumista paikalliseen ”kuppilaan”. Sinne siis...

 

Porukka alkaa kerääntyä käskynjakoon...

Pariin asiaan kiinnitin huomiota. Etelän porukat näyttivät olevan ”läskistymässä”. Paksurenkaisia näytti olevan, Pohjanmaan mittakaavalla, aika paljon.  Toinen asia koski pukeutumista. Näytti olevan siinäkin pientä kulttuurieroa, mutta ei siitä sen enempää…

 

Läskiä, läskiä....

 

 

Siellähän sitä siis seistiin miettimässä mihin ryhmään itsensä änkeisi.  Päädyin kompromissiin. Jos menee medium ryhmistä, mediumiin, ei voi mennä pahasti pieleen. Ryhmään kasautui yli viisikymppisiä dementikkoja, yhdellä nuoremmalla vahvistettuna. Ilmeisesti lähti meidän mukaan siksi, että hoitaa meidät sitten pois metsästä.

Rentoa, sopivan vauhtista ajelua aurinkoisessa säässä.. Paikoin oli liukasta ja märkääkin, koska yöllä oli satanut aika rankasti vettä. Eniten pidin siitä, että vetäjä (Kalle) aina kertoili paikkojen nimiä ja tarinoita niitten takana. Vaikka Viinamäellä ei saatu napsuja, paskarännissä ei ”se” lentänyt, niin koivukujalla sentään oli koivuja. Näköala kalliolta ei nähnyt oikein mitään. Ketjunkatkaisu risteys mentiin onnellisesti ohi ja yritysmäessä jotkut jopa yrittivät. yms. yms… Taisipa jokin kallio saada  ”kypärämäen”  uudeksi nimekseen…

Taukoakin pidettiin paikallisessa G-pisteessä eli Gunnarlan majalla.

Pientä teknistä murhettakin tuli, kun vetäjältä katkesi korvake pyörästä. Uutta löytyi repusta eli siitäkin selvittiin…

Aikomus oli pistää viivaakin reitistä, mutta oli se aika vänkyrä. Ryhmä tietää miksi....

Nelisen tuntia saatiin taas kulumaan turhuuteen. Kiitos vetäjä Kallelle ja muille ryhmäläisille!

 

 

Haanjaan...

 

Ensi viikonloppuna olisi siten oman seuran "kauden lopetus", eteläisessä Virossa.

Sieltä kuuluu ihan kummia. Reitti on pistetty aikalailla uusiksi. Kymmenen vuotta riitti samoilla reiteillä. Oma olo on ainakin aika odottava, mitä tulee vastaan.

Pitäisikö Tahkonkin jo etsiä uutta reittiä???

 

 

 

Siedätyshoitoa....

Näinhän siinä sitten taas käytiin…. Viikko sitten kaveri ilmoitteli, juuri avatusta vaelluspolusta ja pitihän se käydä tarkastamassa. Eli sunnuntai aamuna lähdin ajelemaan Lappajärven rannasta, Kivitipun kylpylän pihasta kohti tuntematonta.

Alkumatkasta tuli tunne, että reitti oli vähän väkisin tehty umpimetsään. Eipä siellä oikein ollut vielä ehtinyt mitään polkua muodostua ja tuuppaamiseksihan se usein meni. Myös ruohottunutta moottorikelkkauraa riitti. Raskasta ajaa ja nopeus näytti viihtyvän 8-10 km/h välillä.

On aika hankalaa ajaa tuollaisessa pitkässä heinässä, kun ei tiedä mitään pohjan epätasaisuudesta. Kerran heinikossa piilotteli kaatunut puunrunko ja kaveri poistui ohjaamosta aika äkäisesti. Onneksi vauhtia oli sen verran, että maakosketus tapahtui vasta puunrungon toisella puolella.

 

Alkumatkan "reittiä"

 

Sinne se menee...

 

 Montakohan laavun kuvaa löytyy kovalevyltä ???

Olihan siellä kivaakin ajettavaa

 

 

 

Reiskin laavu

 

 

 

Ilveskivi

 

 

 

Reitin päätös ja toisen alku...

 

 

Paremmin ajettavaa alkoi olla vasta Purmojärveltä eteenpäin. Siis ei tarvinnut enää paljoakaan tuupata…

Kortesjärveltä eteenpäin löytyi myös mielestäni reitin kauneimmat kohdat.

Paljon tuli taas kokemusta ja uusia paikkoja. Esimerkiksi ”leipätien” varrella oleva Reiskin laavu oli yksi parhaimpia, mitä olen nähnyt.

Reitin päätepisteessä oli mittariin kertynyt reilut 52 km ja aikaa palanut melkein 6,5 tuntia. Siitäpä sitten paluu tietä pitkin takaisin lähtöpaikalle, reilut 40 km.

Reitti päättyi Ruotsinkieliselle alueelle. Hyvinhän tässä on pärjäilty heidänkin kanssaan...

 

 

 

Kartta…

Viivaa..

Mutta, hei hei hei….

Eihän minun pitänyt tuosta reitistä kirjoitella, vaan siedätyshoidosta.

 

Olen tässä kuunnellut , sivusta seurannut ja lueskellut vuodatuksia hirvikärpäsistä. Tuolla kyseiselläkin reissullakin niitä oli. Joissain kohtaa vähän vähemmän, joissain enemmän ja jossain kohdilla (ei saisi sanoa, mutta tämä ehkä kertoo parhaiten tilanteesta) ihan vitusti.

Meikäläinenkin kyllä sietää niitä aika hyvin, mutta nyt meinasi alkaa käämi palaa parissa kohtaa.

Ensiksikin kiitos seuralle, että on hankkinut valkopohjaisen ajotakin. Siitähän oli helppo nähdä senhetkinen kärpästilanne. Eräässä kohtaa, kun takki oli jo täyteen pilkutettu, kärpäset alkoivat parveilla ympärillä. Enpä ole ennen moista, lajille täysin ei tyypillistä käytöstä havainnut. Ilmeisesti hekin huomioivat jo laskeutuneet kaverit ja alkoivat etsiä uutta, vielä valtaamatonta kohtaa kehostani.

Toisessa kohtaa oikein pysähdyin ja yritin laskea, kuinka tiuhaan uutta kärpästä pukkasi. 1-2 sekuntia näytti olevan uusien kavereitteni tuloväli. Onhan se kivaa olla suosittu.
Samaisessa kohdassa innostuin ensimmäisistä lumihiutaleista. Pian kuitenkin tajusin, että reilut 20 lämmintä ja lumihiutaleet eivät oikein istu yhteen. Lumihiutaleet olivatkin vain irtonaisia kärpästen siipiä, jotka varisivat, kun yritin putsata itseäni tunkeilijoista.

Purmojärven rannalla pidin pienen evästauon. Repun läpän alta paljastui vapaamatkalaisia….  ”Valehtelisin jos väittäisi” (Kolmas Nainen :-)  ), että niitä oli sata. Yli viisikymmentä nyt kuitenkin… Söin sitten evääni parin metrin päässä repusta, niin kuin se muka olisi jotain auttanut….

Reitin päätöskohdassa, ennen maantie paluuta, päätin putsata buffin. Olisikohan niitä ollut siinäkin kolmisenkymmentä. Buffin hakkaaminen levähdyspaikan pöytään irrotti niistä kolme. Loput 27 jouduin nyppimään yksitellen.

Vinkiksi, että kannattaa kuunnella musiikkia ”korvanapeista”. Eivätpä sitten enää pääse mönkimään korvan sisään…

Toisaalta sääliksi käy noita pieniä kavereita. Niin kuin mainoksessa sanotaan: ”Käynti optikolla usein riittää”. Kyllä minut ja hirven pitäisi pystyä erottamaan toisistaan. Kun minuun erehdyksessä laskeutuvat, jäävät suvunjatkamishommat sitten tekemättä.

Minua SE ainakin harmittaisi……