Välipäivien vääntöjä ja henkistä lamaa….

Nyt on päällä sellainen henkinen lama, että vaatii jo isoja ponnistuksia istahtaa tähän sähköaivon ääreen avautumaan menneestä. Vaikka runosuoni ei nyt oikein kuki, yritetään nyt jotain……

Tahkon jälkeen pelkäsin, että ajeluihin tulisi notkahdus, kun jonkinlainen kesän päätapahtuma olisi ohi. Tätä ehkäistäkseni ajattelin ilmoittautua Syöte MTB:n, että motivaatiota riittäisi pyörän selässä viihtymiseen. Ilmoittautuminen oli ilmeisesti TAAS tällainen hetkellinen mielenhäiriö, joita alkaa ilmetä jo niin usein, että pelkään taudin kroonistuneen… Muutaman päivän huili Tahkon jälkeen ja pyörän päälle. Loppuviikosta tutui siltä, ettei pidättele mikään. Pyörä liikkui, maisema vaihtui, eikä tuntunut edes hengästyvän. Ilmeisesti elettiin superkompensaation hetkiä. Lauantaina homma alkoi tökkiä, eikä ajamisesta tuntunut tulevan mitään. Fysiikka oli täysi nolla. Sunnuntaina vielä yritin nousta pyörän päälle, mutta palasin aika nopsasti kotiin. Pienetkin ylämäet saivat koko keuhkoputken kihelmöimään. Töissä oli ollut tautia liikkeellä ja tiesin, että seuraavat kaksi viikkoa taitaa olla tässä. Siitä alkoi ISO henkinen ja fyysinen lama….

Nyt täytyi olla tarkkana, jospa saisi vielä taudin kääntymään parempaan suuntaan. Joku sanoisi, että pitää olla tarkkana, kuin vatsataudissa piereskellessä…. Otin siis käyttöön suunnitelma B:n ja aloin muistella vuosien takaisia harjoitusmetodeja. Aikoinaan, kun vielä kilpailin suunnistuksessa, heinäkuu oli aina ”suokuukausi”. Käytin siis tuota hiihtäjien, esim. Myllylän ja Miedon lanseeraamaa harjoittelua. Suolta löytyi taas ajatuksiin ”kärmeskeittua” ja tarttuipa mukaan muutama litra lakkojakin. Henkisesti aloin päästä lamastani ja kait sitä suolta tuli mukaan muutakin. Niin… Ainakin iskiaksen oireilu…… Eipä ollut ainakaan kymmeneen vuoteen tuotakaan vaivaa ollut, mutta nyt…. Nyt alkoi isoakin miestä jo harmittaa, niin kuin pientä oravaa, kun on käpy jäässä ja hammas poikki.

Kolmen pisteen kysymys...

Onko kuva Joupiskan maratonilta vai Tour de Fransesta???

 

Onneksi alkoi Joupiskan maraton kilpailu painaa päälle ja sai muuta ajateltavaa. Pikku hiljaa pyöräillen olin radanmerkkaus puuhissa. Siinä joutui vähän ajelemaan ylämäkeenkin ja alkoi tuntua, että koko keuhkoputkessa tuntunut vaiva alkoi siirtyä ylöspäin. Itse kisaan en edes haaveillut (tai nimenomaan vain haaveilin) lähteä ajamaan ja kisapäivänä olin vain järjestely hommissa.

Tänään päätin lähteä ajamaan kovemman lenkin, kiertelemällä maratonin reittejä kisakeskuksen lähistöllä. Tuloksena oli päätös lähteä Syöteellä ajelemaan Tahkon tapaan, vain omien tuntemuksien mukaan. Kellon heitän romukoppaan… Pyydän jo tässä anteeksi, jos poukkoilen 9.15 lähtijöitten jaloissa….

No.. Aina ei mene asiat kuin Strömsöössä....Yritän kuitenkin pitää mielessä, että tätä tehdään (loppujen lopuksi) omaksi iloksi ja sen takia, ettei tarvitse miettiä kuinka ison kaakunpalan voi ottaa. Niin…. Pieni vink, vink eräälle seuran ajajalle, jolla pyöreitä vuosia lähestyy piakkoin. Eikä pakoon pääse! Tulen ja puhkon Pakun, Pimun ja Pyörän renkaat, niin on pakko olla kotosalla. Heh… PPP, niin kuin eräs Fillari-foorumin aihe. En siis minä sitä seuraa, olen vain joiltain isoilta pojilta kuullut siitä….

Tahkoa tuli pyöriteltyä…

Vanha kansanviisaus sanoo, että tyhjää tahkoa on turha pyörittää. Kaksituhatta maastopyöräilijää ei voi kuitenkaan olla väärässä. Tämä ei ollut turhaa pyöritystä.

Oma Tahko alkoi perjantaina puolilta päivin, autoilulla itää kohti. Siilinjärven kohdilla alkoi tunnelma kohota, kun monien autojen katoille alkoi ilmestyä pyöriä. Lähempänä määränpäätä oli jo hyvä, että omankin auton katolta löytyi pari pyörää, ettei kukaan luulisi tavalliseksi turistiksi.

Tänä vuonnahan olin ilmoittautunut 60 km yöpyöräilyyn. Ilman ajanottoa tehtävä suoritus näkyi koko illan varsin rentona olotilana. Ei ollut ”T ressiä” missään vaiheessa ja illan käytin päämäärättömään harhailuun kisapaikalla. Yhdeksän aikaan menin hetkeksi yrittämään unenpäästä kiinni ja taisin horroksen seassa jopa parikymmentä minuuttia nukkuakin. Tuntia ennen starttia aloin keräillä tavaroita ja yritin saada jotain ”tsemppiä”, mutta tunne oli edelleen, kuin olisi yhteislenkille lähdössä.

Lähtöpaikalle pyöräillessäni mietin tulevaa aikatauluani, mutta edelleen päätin pysyä suunnitelmassani ajaa tuntemuksien mukaan. Katsotaan sitten matkalla, alkaako porukka viedä matkassaan. Lähtöpaikalla näytti olevan lähes kaikilla rento ote tulevaan, eikä monellakaan ”pipo kiristänyt”.

Lähtöä odotellessa

Puolilta öin pyssy paukahti ja vajaat sata pyörää lähti liikkeelle. Alku rullailtiin varsin sopuisasti, normaalia Tahkon lähdön häsinää ei ollut ollenkaan… Hyvä. Tätähän olin tullut hakemaankin. Seinäjokelaisen Slimboys seuralaisten kanssa pyöräilin alkumatkaa. Golfkentän kohdilla alkoi tuntua siltä, että voisi ajaa vähän nopeamminkin ja isossa porukassa Kinahmi ykköseen saapuminen aiheuttaisi jonossa kävelyä. Ensimmäisestä huollosta vauhdilla läpi ja ”mummontielle” kokeilemaan ensimmäisiä nousuja. Jalka tuntui tänään ihan kohtuulliselta ja porukkaa alkoi tulla selkä edellä vastaan. Juuri kun Kinahmin polku alkoi, saavutin kymmenen hengen ryhmän ja suunnitelmat vapaasta ajosta valuivat hukkaan.  Kinahmin päällä vähän hidastelin ja yritin katsella maisemiakin. Eteen ilmestyi jäykällä ”markettipyörällä” ajava kaveri. Pari kilometriä seurailin ajoa perässä… Kaikki kunnia hänelle, mutta vähän sääliksikin kävi. Aikamoista tempoilua, eikä ajolinjoja tahtonut löytyä. No… Eipä ne omatkaan ajolinjat joittenkin mielestä niin hääviä ole….

Vähän ennen laskun alkamista Eskolaan, alkoi takaa tulla porukkaa ja lähdin heidän mukaan. Yö alkoi olla jo hämärä ja laskussa sytytin valot. Kun taivas oli pilvetön reissun olisi pystynyt helposti ajamaan ilman valojakin, mutta ruohikossa piilottelevat kivet olisi jääneet ”bongaamatta”. Myös jos takana ajavalla oli valot, polku katosi varjoihin.

Eskolassa banaania ja suolakurkkua ja matkaan kohti Kinahmi kakkosta. Slimboys porukka oli myös hajonnut ja heidän kärki tuli samalla vauhdilla. Kakkosen nousussa porukka katosi ympäriltä. Nopeat oli nopeita ja hitaat hitaita. Minä jäin yksin siihen väliin. Tämän jälkeen näin enää kolme pyöräilijää loppumatkasta. Yksi heistä pyyhkii verisiä polviaan vähän ennen kalkkiruukin laskua. Kysyn vointia, mutta ei kuulemma hätää. Maaliin kaveri tuli 20 min minua myöhemmin ja ihmettelee, kuinka niin kovasta vauhdista kaaduttaessa voi selvitä niin vähillä vahingoilla. Suurin murhe oli ollut Garminin lennähdettyä ruohikkoon piiloon.

Kalkkiruukin huollossa katson ensimmäistä kertaa kelloon. Pikaisella laskutoimituksella olen tasan 4 tunnin vauhdissa. Loppuosa on kuitenkin alkua hitaampaa, eli arvelen ajan menevän vähän sen yli. Huollossa tapaan myös kaverin, jonka kanssa ajan loppumatkan. Hän on minua nopeampi teknisellä polulla ja laskuissa. Minun vahvuus oli ajettavat nousut ja tieosuudet. Koko loppumatka ajellaan vuorotellen toistemme ohitse. Välimatka oli suurimmillaan satoja metrejä, mutta aina takaa tultiin kuittaaman. Lopullisesti jätän kaverin el Grandeen.

Lehtomäen päällä teen tyylipuhtaan OTB:n. Ruohon seassa piilottelee kivi, johon etupyörä tökkää. Vauhti ei ole onneksi kova… Heti tietysti normaali ”näkikö kukaan” ilmiö. Nyt se oli turhaa… Vaikka tiedän, ettei kymmenen minuutin säteellä taida olla kuin yksi pyöräilijä, hän ajaa juuri minun peesissä.

Tuulivaara saavutettu…. Tuulivaaran huollon jälkeisiä suoria ”linjanousuja” jaksan sitten vihata. Tämä taitaa olla jokin sisäänrakennettu juttu…

Rahasmäestä taas vauhdilla ohi. Vilkuilu kelloon antaa vähän toivoa neljän tunnin ajasta ja juomaakin on vielä jäljellä…

Aurinko alkaa nousta lämpötila kohota. Kesäyötä parhaimmillaan. EI SAISI olla niin kiire, ettei ehtisi nauttia ja pysähtyä kuvaamaan näkemäänsä. Mutta minkäs mahtaa… Nyt alkaa huomata, että kilpailuvietti vain iskee, kun numerolappu kiinnitetään pyörään.

El Grande… Parissa kohtaa pitää jalkautua, mutta ukko on vielä suht ”seijereillään”. Nousu ottaa kuitenkin sen verran voimille, että päällä olevalla huoltotiellä ei tahdo enää saada tatsia päälle. Loppulaskussa vähän meinaa lopussa takajarru hävitä. Samalla häviää mahdollisuudet neljän tunnin aikaan, sillä neljä tuntia on täynnä.

Maaliin tullaan muutama minuuttia yli neljän tunnin ajalla. Se siitä…. Huilailen hetkisen ja lähden vähän verryttelemään. 180 km porukkaa alkaa valua lähtöpaikalle. Kaikilla on sama kysymys: ”Kuinka märkää?” Kaikille vastaan reitin olevan kuivin, mitä minä olen kiertänyt.

Ajattelin kyllä katsoa ”kovien kundien” lähdön aamu viideltä, mutta elimistö alkaa huutaa energiaa ja nestettä. Ensimmäisten vilunväristyksien tullessa, lämpimässä aamussa, päätän lähteä kämpille. Ei millään viitsisi hommata itselleen kesänuhaa, tässä vaiheessa kesää.

Yhteenvetona yöstä:

-      Tämän vuoden helteissä, yöpyöräilyn lämpötilat oli kohdillaan.

-      Lähes täydellinen kesäyö

-      Ei jonoja

-      Hämärä vähän hidasti menoa

-      Kaste teki kivet liukkaiksi

-      Ruoho ei ollut vielä tallaantunut poluilla, eli piilossa olevia kiviä oli odottamassa.

-      Tunnelma oli rento

-      Itsellä mukavuusalueella ajelua, niin ettei suuremmin alkanut ahistaa

-      Oli tosi kiva seurata kavereitten ajoa päivän mittaan. Pääsipä kokemaan tämänkin….

Jälkilöylyt:

Iltasella porukalla nautittiin ”palautusjuomia” paikallisessa ravintolassa. Tämän tuloksena nimeni ilmestyi Syöte MTB:n osallistujalistalle. Tarkennettakoon vielä, ettei alkoholilla ollut suurempaa osuutta tähän. Juomana oli, monissa blokeissa ja keskustelupalstoilla esiintynyt Seinäjoen maastopyöräilijöitten ja cokiksen, jo lähes legendaarinen liitto. Tätä paikallinen baarimikkokin ihmetteli……

Tahko lähestyy…. Oletko valmis.

Tahko lähestyy…. Oletko valmis.

Kysyy, erään Seinäjokelaisen pyöräilijän, fillarifoorumille aloittama suosittu keskusteluaihe. Eilisen parinkympin kevyen pyörittelyn jälkeen voisi vastata:” En tiedä!

Miten tähän on sitten tultu??? Mennään vähän ajassa taaksepäin……

Hämeenkyrö-Seinäjoki retken jälkeen jalat olivat kyllä aika väsyksissä. Sen verran vanhuutta ja viisautta on kertynyt, että otin muutaman päivän tooosi kevyesti  ja (omasta mielestä) palauduin ihan hyvin. Tämä tosin aiheutti sen, että Jukolan viestiin juoksuharjoittelu jäi väliin ja sinne mentiin juoksemaan tämän vuoden ensimmäistä juoksulenkkiä.

JUKOLA…

 

Jukolan lähtö on aina näkemisen arvoinen..

 

Joskus aikoinaan tuli harrastettua tuota suunnistusta ihan ”puolitosissaan” ja tämän vuoden Jukola taisi olla (EHKÄ???) 25 kerta niissä kekkereissä. Kun maastopyöräily on alkanut viedä miestä enemmän siihen suuntaan, olen juossut viime vuodet enemmän harrastusporukoissa, ilman sen suurempia tavoitteita. Tänä vuonna osui kohdalle ”vahvistuspyyntö” Ilmajoen maratoonareilta. Heiltä löytyy muutamia suunnistuksen harrastajia, jotka haluavat kokea Jukolan yön tunnelman, mutta kukaan ei uskalla lähteä hämärään/pimeään yöhön suunnistamaan.  Minä, yksinkertaisena maratoonarina, sovin heidän joukkoonsa, ”kuin nenä päähän”. Kohdalleni valikoitui toinen osuus, jonka pitäisi osua yön pimeimpään ajankohtaan. Aloitus osuuden juoksija tuli vaihtoon aikataulussa. ja sain kartan käteeni  00.50. Siitä lähti matkaan vuoden ensimmäiset juoksukilometrit…..

13 km ja 30 rastia….

Ei oma kartta, mutta näkee maaston...

Pari ensimmäistä rastiväliä meni juoksuvauhdin tunnustelussa jonossa jolkutellessa. Koska viimeisestä suunnistuksesta oli tasan vuosi, iski vasten kasvoa vekkuli tunne: HEI, MITÄ TÄÄLLÄ PITÄÄ TEHDÄ??? Vähän rauhoittelin itseäni ja kertasin mielessäni kuinka suunnistetaan ja siitähän se selkäytimeen aikoinaan juntattu tieto alkoi toimia. Alkukilometrien helppo osuus alkoi muuttua suunnistuksellisemmaksi ja yön pimein aika alkoi olla kohdillaan. Rastit löytyi naps, naps.. Tuli jopa tunne, että ympärillä taitaa olla huonompiakin suunnistajia… 2/3 osaa matkasta kuljettu ja hakuja ei vielä mitään. Pari pientä 15-20 sekunnin kaarrosta rastille… En tiedä tuliko hyvän olen tunne, sillä kartasta huomasi, että loppu kolme kilometriä olivat taas helpompaa maastoa, mutta sitten se pummi iski… Juoksin vähän oikealta ohi rastista. Vajaan sadan metrin päässä jarrut päälle ja takaisin rastille.. Kymppi juostuna ja jalat alkavat olla aika loppu. Sinnitellen, sinnitellen juoksen loppuun saakka, enkä ala kävelemään. Aikataulussa vaihtoon ja maratoonari matkaan valkenevaan aamuun.
Summa summarum…

Jukola oli tänä vuonna yksi helpoimmista juoksemistani Jukoloista. Ja TOP 3:ssa maastopohjan hyvyydessä (veteraanit kiittää!). Vaikka oma valmistautuminen Jukolaan oli täysi nolla, selvitin reitin suunnitelmien mukaan.  Juoksuvauhtia kun ei ollut, suunnistus sujui hyvin. Parin minuutin pummeilla ei ole suurikaan prosentti juoksijoista selvinnyt. Juoksemalla vähän ”pohjille” olisi voinut tiputtaa aikaa minuutin kilometrillä, mutta sitten virheitten mahdollisuus olisi kasvanut. Lopputulos olisi kuitenkin (ehkä) ollut parempi.

JUHANNUS…

Jukolan jälkeen jalat olivat täysin poissa pelistä. No, OMA VIKA!!!  Mitäs et juossut ennakkoon… Tiistaina pystyin jo kävelemään (lähes) samoin kuin muu kansa. Kevyttä pyörittelyä ja huilailua Juhannukseen saakka… Juhannuksen viettoon mökille ja siellä koitin ensimmäistä kovempaa pyörälenkkiä. Mökin läheisyydessä on pitkä suopohjainen tiepohja. Sitä kun puoli tuntia junttaa mummorattaalla yhteen suuntaan, ainakin minun reisissä on joitain tuntemuksia. Huoh…

Eiliseen pyöräilyyn…

Parikymppiä kevyttä pyörittelyä ja reisien takaosat ilmoittelivat koko ajan…. Ilmeisesti Tahkolle valmistautuminen täytyy aloittaa vaihtamalla juhannuksen ”urheilujuomat” urheilujuomiin ja aloitettava pientä tankkausta.

Onnekseni aikoinaan ilmoittautuessani Tahkolle päätin toteuttaa haaveeni ja lähteä yöpyöräily sarjaan. Viimeiset sääennusteetkin lupailevat sen verran helteistä keliä, että yöllä pyöräily voi olla jopa hyvä vaihtoehto. 149 tuntia on tullut istuttua maasturin satulassa keväästä. Toivottavasti nämä tunnit näkyvät ja selvitän tämän vuoden Tahkon kunnialla ja olen aamulla 5.00 katsomassa kun ”kovat kundit” starttaavat matkaa kolmelle kierrokselle.

HYVÄÄ TAHKOA KAIKILLE !!!

Nähdä Napoli ja kuolla....

1700-luvun kirjallisuudesta juontava toteamus tarkoittanee sitä, että kun on nähnyt Napolin kauneuden, sitten onkin kaikki nähty ja voi kuolla.

Jotenkin tällainen tunnelma on tänään, kun parin päivän maastopyöräilijän unelma on takanapäin. Maastopyöräilyn osalta tuli taas koettua jotain sellaista, etten oikein tiedä mikä voisi olla tästä parempaa. Jos jaksat vielä eteenpäin lukea, ajatuksiisi tulee varmaankin toinen, Asterixista tuttu sanonta: ”Hulluja nuo Roomalaiset”.

Lauantai aamuna auto jätti miehen ja pyörän Hämeenkyrön St1:lle ja ajatuksena ajella Jämi-Niinisalo-Nummijärvi  (yöpyminen) –Kurikka- Ilmajoki –Seinäjoki reitti maastoillen kotiinpäin.

Ensimmäinen 10 km takana...

 

Aluksi Pirkan uraa, Hämeenkyrön lentokenttää kohti. Fiilikset korkealla… Hellettä tulossa päiväksi ja liikaa innostusta piti toppuutella. Lentokentän jälkeen yritän rauhoittua. Yläpään ”kompuutteri” alkaa suoltaa taas tuttuun tahtiin mielikuvaa maastosta ja poluista. Ihan tarkoituksella teen ”ysikymppisen” vasemmalle, että pääsen irti isosta urasta. En mene isoja uria, EN!

"Lentäen olisit jo perillä"

 Jämi tulee vastaan sopivasti ruokatunnin aikaan. Pikainen ruokailu ja matkaan. Ruoka ei lähde imeytymään ja olo alkaa olla kuin ilmapallolla. Vaikeaa, vaikeaa…. Pikkuhiljaa eteenpäin siksakkia polustoilla edeten. Pikainen juomapullojen täyttö Ruskalaavulla. 

"Meniskö uimaan vai jatkaisko matkaa..."

 

 Kuninkaanlähteellä sitten tulee pelastus. Puolikas limsaa ”ykkösellä” alas ja ensimmäiset röyhtäykset. Aaahhhhh…. Hymyilen kilpaa auringon kanssa ja Niinisalon sotilaskodin munkit alkaa taas houkuttaa miestä. Siispä sinne.

 

Tämäkin nautinto loppuu ensi vuonna...

 

 Munkkia mutustaessa on taas pohdinnan paikka, reitin jatkosta. Pohjankankaan ampuma-alue vastassa ja vaihtoehdot ovat oikealta, vasemmalta tai suoraa. Valitsen vasen, eli kylä- ja metsäteitä ja osin polkujakin kohti Kantin kylää. Kyrönkankaan museotie kutsuu ja havahdun, että kello rientää ja mittariinkin alkaa kertyä kilometrejä. ”Skippaan” Kantinkankaan, Pohjankankaan ja Nummikankaan ajattelemani pikkupolut ja ajelen pääväylää kohti Nummijärveä. Kello on jo ilta kahdeksan ja Garmini epäilee kilometrejä kertyneen 149.

Nummijärven leirintäalueella joudun luopumaan periaatteistani. Olen aina sanonut, että jos näen tai kuulen sanan KARAOKE, en mene 200 metriä lähemmäksi. Nyt mökkini sijaitsee n. 90m päässä ko. laitteistosta. Kolmatta kertaa kun ”Kuuntelin Tomppaa” epävireisesti tulkittuna, teki mieli haudata pää tyynyyn.. Huoh…..

Siitäkin öisestä kidutuksesta selvittiin hengissä ja aurinkoa taas pukkasi taivaan täydeltä. Juomapullot täyteen, sillä laskin että eilisen hereillä olon aikana meni nestettä aikalailla tasan 10 litraa. Pikainen aamupala ja pyörän selkään. Ajamaanhan tänne on tultu. Isonummikangas, Pukinharju, Pirttikangas…. Olo on loistava ja matka etenee. Millähän tämän hymyn saa pois kasvoilta, kun tulee kotiin vaimon lähettyville??? Alkaa pian epäillä minun olleen ”pahoilla” teillä. Kurikassa taas on ruokailun aika ja pidän vähän tauko, ennen kuin lähden ajamaan. Vatsa kiittää… Loppumatka alkaakin olla jo tuttua ”normaaleilta” lenkeiltä ja vähän hälläväliä reitinvalinnalla eksyn viimein kotiin.

"Kovat" kundit kuvauttaa itsensä Santavuorella...

 

Tietysti Santavuori ja Luomaisten(avo)kalliot piti sovittaa reittiin.

 

Mies kesti ja pyörä kesti…. Mitäpä sitä voisi muuta toivoa…..

 

Tästä Garminin piirtämä reitti...

Reissu numeroina:

1 Kaatuminen
2 Päivää
3 Metriä eroa lähtö ja maalipaikan korkeudella
10 Litraa nestettä ensimmäisenä päivänä
17 Tuntia ajoa
35 Euroa mökistä Nummijärvellä
100 Toisen päivän kilometrit
248 Garminin kilometrit
253 Pyörän Sigman kilometrit

Spessun tiimiin....

Paljon on vettä virrannut Kyrönjoessa ja kaikenlaista ehtinyt tapahtua, viime kirjoituksen jälkeen….

Maajoukkuepaikkaa Pysu EM- kisoihin ei sitten Jämin karsinnoista irronnut. Muuten oli taas ihan ”kivaa” suunnistaa pyörällä ja kilpailun tavoite, pari tuntia ajelua Jämin ympäristön poluilla, tuli itselle palkinnoksi. Ajaminen oli ”ihan jees”, mutta kovempien ajojen puuttumisen kyllä huomasi  ”tasapaksuna” ajona. Pyörää vain ei saanut vauhtiin, silloin kun sitä olisi vaadittu.

 

Seuraavana viikonloppuna suuntasin tour de Tampereeseen. Sää jatkoi suosimistaan, jopa hiukan liikaakin. Lämmintä piisasi, eikä tarvinnut ajaa varpaita ja sormia palellen. Tapahtuman suosio on vankka ja alkaa olla jo järjestäjien äärirajoilla. Yksinkertaisesti ei tahdo enää löytyä tarpeeksi vetäjiä eritasoisia lenkkejä opastamaan. Tästä johtuen jotkut ryhmät paisuvat vähän liian isoiksi ja sitten vaatii vähän pitempää pinnaa osanottajilta. Myös ryhmäämme vaivanneet kalusto ja rengasongelmat aiheuttivat ”turhaa” odottelua. Ensimmäiset pari tuntia haettiin vähän tuntumaa maastoajoon, helpommilla poluilla ja latupohjilla. Seuraavat pari tuntia jumpattiin kivikossa ihan tosissaan. Siitä seurasi rengasrikkoja ja taisi reitti olla joillekin vähän liian vaativa. Jatkettiin taas parin tunnin setillä vähän helpompaa polkua ja saavuttiin kisakeskukseen pitämään taukoa. Tässä vaiheessa osalle ryhmästä oli tullut jo ”kiintiö täyteen” ja lähtivät pesulle, mutta muut lähtivät vielä kahtia jaetulla porukalla kohti Julkujärveä. Itsellä tätä ihanuutta kesti 7h ja 40 min. Silloin huomasin pyörän antautuneen…  Takahaarukka oli puoliksi poikki ja vain alareunan ohut liuska piti pyörän ajokunnossa. Varovasti, varovasti ajelin sitten kisakeskukseen ja onnistuin pitää pyörän yhtenä palana. Päivän saldona oli taukoineen 8h ja 2 min ulkoilua pyörän kanssa.

Nyt oli HÄTÄ!!! Ei ollut pyörää ja Korson ajelut tulossa jo viikon päästä. Onnistuin hankkia Spesssun käytetyn rungon (Specialized stumpjumper elite fsr) nopealla aikataululla. Alkuviikosta ”siirsin” osat toiseen runkoon ja keskiviikkona jo ajelin ”uudella” pyörällä.

Siispä Korsoa kohti….

Jos oli Tampereella lämmintä, Korsossa oli jo kuuma. Mittari huiteli kolmosella alkavia lukemia… Helle, uusi pyörä ja kesän ensimmäinen pyöräkisa… Tunnelmat olivat vähän sekalaiset.  Olen aina pitänyt Mätäkiven seudun polkuja yhtenä kivoimmista alueista ajaa maastopyörällä. Sopivan helpot polut saavat huononkin ajajan näyttämään hyväksi. Eikä reitti pettänyt odotuksia tälläkään kertaa.

 

Aloitin pyöräilyn aika rauhallisesti ja jäin ehkä vähän liian taakse lähdössä. Ensimmäisien yksiuraisten polkujen tullessa vastaan, jouduin odottelemaan pari minuuttia. Tämän jälkeen porukka hajosi tosi hyvin ja siitä eteenpäin sain ajaa ihan omaa vauhtiani. Pyörätie ja polkuosuudet vuorottelivat kivasti ja liika innostuminen pyörätiellä söi heti polkuosuuden alun vauhtia. Täyttömäen serpenttiini nousu oli hyvä ratkaisu ja lähes kaikki pystyivät sen ajamalla ”selättämään”. Ensimmäisen kierroksen lopussa alkoi tulla yhden kierroksen porukkaa takaa ohi, mutta en lähtenyt yrittämään roikkumista mukana, vaan yritin malttaa mieleni. Puolivälissä olin noin 3 min jäljessä ajattelemaani aikataulua, mutta muuten näytti ihan hyvältä. Epäilin kyllä helteen tulevan heikentämään toisen kierroksen aikaa muutamalla minuutilla. Toinen kierros eteni jotenkin nopeasti. Reilu pari tuntia ajoa takana ja matka alkoi tuntua. Ylämäen jälkeen ei enää tahtonut saada ”matkavauhtia” päälle tasaiselle, vaan ylämäen vauhti jatkui ja jatkui. Kierroksen puolivälin huollossa pysähdyin ja söin puoliskan banaania ja horppäsin pari kuppia juomaa. En tiedä, johtuiko siitä baanaanin palasta vai jostain muusta, mutta ympärilläni olleet ajajat alkoivat tippua kyydistä. Olo oli jotenkin hyvä, mutta täyttömäen toinen nousu jo alkoi syödä miehen mieltä. Tunnelmat nousussa oli kuin krapulaisella: Ensin pelkää, että kuolee. Sitten alkaa pelätä, ettei kuolekaan. Alkunousussa pelkäsin, että kuolen. Välilaskun jälkeen aloin pelätä, etten kuolekaan. Ketään ei mennyt edelle, mutta pyörä ei tahtonut enää pysyä nousun lopussa uralla…. Loppuosuus oli sitten enää lähinnä ajelua. Lopun tieosuudelle tullessa yritin kehittää jotain kirin tapaista, mutta eipä vauhti tainnut paljoakaan nousta.

Kaiken kaikkiaan ihan hyvä, tasainen ja oman kunnon tasoinen ajo. Molemmat puoliskot menivät samalle minuutille, joka yllätti itsenikin. Ei mitään retkahtamista, ei kramppeja ja lopussa oli aikalailla sippi. Noin tunti ajon jälkeen olin syömässä järjestäjien tarjoamaa keittoa, niin huoltojoukot olivat vieläkin huolestuneita kasvojeni kalpeudesta…..

Meinaa tulla liian ”asiallinen” kirjoitus… Siksipä loppuun pieni kevennys…

Kyseisellä Korson retkellä oltiin vaimon kanssa Ideaparkissa pysäyksissä. Vaimo siinä ylpeänä esitteli ostamaansa vaatekappaletta. Tapani mukaan kommentoin kannustavasti, sen sopivan meidän tiskirättien väriin. Vastaus tuli heti: Ei, kun ajattelin tämän olevan pyörän putsaus rätti…

EM kisat tähtäimessä…..

Suuria ei ole kielletty haaveilemasta, sanoivat  vanhemmat ihmiset. Tämä lause sopii tähän hetkeen lähes täydellisesti. Poin taas hetkellistä mielenhäiriötä (mikä lienee allekirjoittaneelle melko yleistä) ja ilmoittauduin pyöräsuunnistuksen EM kilpailujen katsastuksiin. Tavoitteet nyt ei liene kovin korkealla… Josko viimeistä edellisen perästä nimeni löytäisin tulosluettelosta, niin olisin tyytyväinen. Vai pitääkö luottaa siihen, että jollakin on kaluston kanssa ongelmia tai joku saa ”hylsyn” suunnistuksesta. Silloinhan meikäläinen nousisi kohisten tuloksissa. Viimekertaisesta pysu kisasta onkin jo 1,5 vuotta. Vähän jo lopetusaikeissa olin.. Olisi päässyt lopettamaan huipulla, sillä viimeisestä kisasta tuli ”paappasarjassa” viestistä SM kultaa.  Onhan se kuitenkin ihan mielenkiintoista mennä kisamaan yleiseen sarjaan, maailman pyöräsuunnistus”eliitiä” vastaan. Ilmoittautuneitten listalla ei kylläkään näy muita ”yli viisikymppisiä”, mutta näillä mennään. Toivottavasti kunnioittavat vanhempaa ja eivät mene ohi……

Jussi Laurila maailman cup voittaja 2012

Täytynee tunnustaa, että suurin syy ilmoittautumiseen, oli parin tunnin ajelumahdollisuus Jämin kankailla. Toinen syy voisi olla ”kesän ensimmäinen vauhdikkaampi lenkki”.  Ajeltu on, kilometreissä normaalisti, jopa hivenen normaalia enemmän. Vauhti vain on ollut ”kuin mummulla rollaattorilla vanhainkodin käytävillä”. Siksi kisasta ei ehkä ole tulossa kovin miellyttävä kokemus. Rintaan pistää ja kenkuttaa….

Viimeinen viikko oli kilometrillisesti myös varsin huono. Työt meinasi taas ahdistaa oikein tosissaan. No.. Joku sanoisi, että oma vika. Mitäs olet töitä mennyt kysymään… Olihan siinä viikolla vähän vapaatakin. Mutta, mutta… Onnistuin ajoittamaan vatsataudin vapaapäiviksi. Seitsemän tuntia kaveria tyhjättiin ja sitten rauhoittui. Olen sellaista tyyppiä, joka ei saa vatsatautia kovin helposti, mutta sitten kun… Kaveri on pari-kolme päivää täysin pois vahvuudesta.

Imevää tietä....

Urbaani legenda kertoo kahden pyöräilijän joskus jutelleen: Kuinka siellä Pohjanmaalla oikein harjoitellaan tuota ylämäkeen ajamista? Tähän toinen vastasi: Pisinkin ylämäki loppuu joskus, vastatuuli ei lopu koskaan. Viime viikonlopun aikana jalostin tätä ylämäkeen ajamista. Koska ilmat odottavat edelleen lämpiämistä, eivät pienet hiekkatieväylät meinaa kuivua. Ei sitten millään. Tuollaista puoliksi painuvaa kylätietä ajellessa tulee kyllä ylämäen tuntua. Paikoin sai tehdä ihan tosissaan töitä, että sai pidettyä pyörän liikkeellä. 42 kilometriä ja 700 metriä sitä kesti. Sitten ”kamelin selkä katkesi” ja lähdit vain ajelemaan kotiinpäin.

Huolta ja murhetta on ollut myös pyörän kunnosta… Tähän mennessä on vain pyörän alumiiniset osat rikkoutuneet, nyt alkoi kuitukin paukkua. Takahaarukan kiinnityskorvake repeytyi. Hivenen ehdin jo ihmetellä takapään ”vetelyyttä”, ennen kuin huomasin tapahtuneen. Ilmeisesti syksyn viimeisien ajojen vaurioita, jonka vasta nyt huomasin. TEE SE ITSE ihmisenä vielä yritin siirtää väistämätöntä ja liimailemalla tekohengitin vanhusta vielä jaksamaan. Kuusi vuotta on yhteinen taipaleemme jo jatkunutkin…. Ilmeisesti pitää alkaa kuitenkin katselemaan muita pyöriä ”sillä silmällä”.

Vielä muutama viikko TdT:n. Siellä nähdään ja ehkäpä Korsossakin….