Ennakko: Haanja 100, Ainult hulludele

Haanja 100, Vain hulluille. Tarvitseeko kirjoittaa vielä jotain…? Tuossa taitaa olla jo melkein kaikki…..

Maassa, jossa on Tahkon kokoisia ja isompia maastopyörätapahtumia useita, maastopyöräilijöitä täytyy olla ”pilvin pimein”. Kun järjestäjät 10 vuotta sitten alkoivat suunnitella Haanjan alueelle maastopyörätapahtumaa, jossa olisi kantavina teemona: Vain hullluille tai ainoastaan friikeille, tapahtumassa täytyi olla jotain extraa… Tai pitäisikö sanoa extremeä…. Tuota ”jotain” on vuosittain kokemassa noin 50 Suomalaistakin ajajaa. Seinäjoen PyöräPoikien ja Cycling el burron ajajat ovet ottaneet tapahtuman ohjelmiinsa ja heitä taitaa olla yli puolet Suomalaisista. Loput ovat hivenen yksittäisiä osallistujia ympäri Suomea. Moni jää ”koukkuun” ja Haanjaan PITÄÄ päästä, vuosi vuoden perään . Siinä on sitä jotain…. No, toisaalta jotkut ei halua enää Haanjaan palata.. Voi olla että minullakaan ei lauantain aikana ole kovin positiivistä sanottavaa, eikä ilmoittautuminen seuraavaksi vuodeksi ihan päällimmäisenä ajatuksena ole…. Ihmismieli on kuitenkin ihmeellinen. Se pyyhkii muistista erittäin negatiiviset muistot. Suojelee kuulemma näin kokijaa……

Reitti koostuu kahdeksikon muotoisesta 100 kilometrin lenkistä. Alkuosan 60 km peruslenkistä ja 40 km perälenkistä, joka kierretään vuoro vuosin eri suuntaan. 100 mailin ajajille on alkulenkillä 20 km lisälenkki ja perälenkki kahteen kertaan.

Maapohja on erittäin ”kosteusherkkää” ”haanja” mutaa. Jos on kuivaa, se on kuin asfalttia, mutta jos sataa….  ”Onnes, tota ei sada…”

Mäkiäkin löytyy…  Alkumatkasta käydään mm. Viron korkeimmalla paikalla. Suur Munamäg noustaan asfalttia, mutta lasketaan toiselta puolelta pientä polkua. Siis ne laskee, jotka uskaltaa… Perälenkillä on myös legendaarinen ”massamurhaaja”. ”Voi hevon vittu”… Kuvaa kyllä tunnelmia. Pitää vielä muistaa, että tässä mennään vielä alkuosan loivaa. Se nimittäin jyrkkenee loppua kohti…… Tänä vuonna loppulenkki kierretään ”onneksi” niin päin, että ”massamurhaaja” tullaan alaspäin. Tilanne ei paljonkaan helpotu. Pyörä tulee kylläkin helpommin alaspäin…. Monet odottavat myös n. 80 km paikkeilla olevaa ”tuplaa”. Pari Kinahmia peräkkäin ja välissä serpentiini alastulo.

Hyvin järjestetyn kisan kruunaa mahtavat huoltopisteet. ”Normaalin” tarjonnan lisäksi löytyy syötävää pyttipannusta juustokakkuihin. Nälissään ei siis tarvitse olla, jos vain ehtii pysähdellä huoltoihin…

 Loppuun vielä tunnelmakuvaa tulevasta….

Yksi
Kaksi
Kolme
Neljä

JOS nyt kuitenkin vielä haluat mukaan ensi vuonna, muista että 500 osallistujan kiintiö täyttyy nopeasti… Niin… Ja sinua on sitten ainakin varoitettu….

Lomailua ja Tähtisadetta....

Lomailua

Loman osuminen tähän loppukesään oli tosi hyvä juttu. Kesällä pyöräillessä piti miettiä juomahuoltoa, kun lähti pitemmille reissuille. Nyt lämpötilat ovat kohdillaan, eikä tarvitse olla kameli selvitäkseen lenkeistä. Omasta mielestä tämän kesän parasta aikaa pyöräilyyn. Tätä olen kyllä käyttänyt hyväkseni. Mutta liika on liikaa ja kohtuus on liian vähän. Viime keskiviikkona ajellessani kotiinpäin seuran yhteislenkiltä, piikki tuntui tulleen täyteen. Reilut 25 tuntia istumista maasturin satulassa, viikon aikana, oli se ”vähän liikaa”.

Vaikka nyt retkilläni aina silloin tällöin vähän hengästyykin, pääosin mennään kuitenkin mukavuusalueella. Varsinaisesta  tavoitteellisesta harjoittelusta ei siis voi puhua. Kunhan nyt ajelen…..

Viime tiistaina ajelu suuntautui Lauhanvuorenkansallispuistoon. Kauhajoen Nummijärveltä lähtee noin 80 km maastopyöräreitti Lauhaan. Käytin tätä reittiä pohjana siirtymiin. Siihen sitten hain jotain polkuosuuksia lisäksi. Jotain vanhaa, jotain uutta, mutta mitään sinistä ei näkynyt. Tein vielä ”sakko”ringin Lauhassa, ihan vain sen takia, että on kansallispuisto, jonka järjestyssääntö EI KIELLÄ maastopyöräilyä. Merkityt vaellusreitit olivat hyvin auki, mutta muuten alkavat polut puiston alueella kasvaa umpeen. Myös kaatuneita puita on myrskyjen ja mäntypistiäisen toukkien tuhojen jäljiltä poluilla ihan väisteltäviksi asti.

 

Samalla tuli ”tsekattua”Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuiston uusitut pitkospuut. Olin siis kuullut ”hevosmiesten tietotoimistolta” eli siis varsin luotettavasta lähteestä, että pitkoksia uusitaan. Noin 80% oli jo uutta, jotka tuntuivat kuin asfaltilla olisi ajanut. Juuri sopivan pieni välikin lankuilla, ettei tarvinnut sitä varoa. Hyvä, hyvä..

Tässäpä Garminin käppyrää Lauhasta.

Edellisen kirjoituksen peto-teemaa jatkaakseni, taas vähän pelästyin. Nuoressa männikössä ajelin mutkikasta traktoriuraa. Erään mutkan takaa hirvi juoksi täyttä laukkaa vastaan. Molemmat pelästyivät toisiaan varmaankin yhtä paljon, mutta hirvi väisti nopeammin. Männikkö lakosi ryskyen eläimen edeltä…. Ilmeisesti ole joskus ollut matematiikan tunneilla hereillä(!), sillä laskin nopeasti yksi ynnä yksi. Jos hirvi tulee ”pako”laukkaa vastaan, mikä sen oli saanut tuon tekemään??? Mitä tulee perässä??? Epäilin, ettei karhuja ko. alueella liiemmin olisi, mutta tiesin olevani susien reviireillä. Eipä sieltä mutkan takaa mitään paljastunut ja totesin, ettei 1+1 ole aina 2.

Tähtisadetta

Tuon keskiviikon yhteislenkin jälkeen en sattunutkaan pyörään…. Yhteen päivään….. Päätin, että lähden Tähtisadeajoihin, Jyväskylän kupeeseen sunnuntaina ja piti vähän kokeilla pyörän toimivuutta, pienten säätöjen jäljiltä. Palokassa sijaitseva Kallioplanetaario tarjosi hyvät puitteet kilpailukeskukseksi. Järjestelyt toimivat, reitti oli hyvin merkitty, liikenteen ohjaajia paljon ja heidän toimintansa mallikelpoista. Reitti oli maastopyöräilyksi helppo, mutta sen verran kuitenkin polkua, etteivät kaikki ”cyclojen” ajajat pysyneet vauhdissa. Hyvin paljon ajeltiin eritasoisia kyläteitä, mutta oikein missään ei ollut tasaista kohtaa. Aina mentiin maailmaa ylös tai alaspäin….
Koska tiedän varsin hyvin, että siinä kehittyy, mitä harjoittelee, kilpailu”rypistys” vähän pelotti. Teinkin päätöksen, että vähän aikaa katselen ja päätän sitten ajanko ”tosissani” vai sorrunko (taas kerran) ajelemaan. Aloitus oli varsin vauhdikasta tietä ja tuntuivat välitykset jo loppuvan. Pyörän mittarissa kävi jo kuutosella alkavia numeroita, mutta Garmini väitti, ettei rajaa vielä rikottu. Ensimmäiselle pikkutielle käännyttäessä olin kuitenkin hyvissä asemissa ja ensimmäinen ylämäkikin meni ”heittämällä” ylös. Alun polkuosuudella alkoivat cyclojen vaikeudet ja heitä sai ohitella. Noin kympin kohdilla alkoi huomata, että kova alku alkaa vaatia veronsa. Tuli pieni heikko hetki. Jouduin ajelemaan varsin yksin. Ne joita sain kiinni, menivät vähän liian hitaasti ja ohittajat menivät vään liian nopeasti. Ennen tallimäen huoltoa olevalla tieosuudella aloin miettiä homman järkevyyttä. Ennen huoltoa tuli muutama kaveri takaa ja yritin roikkua heidän mukanaan. Jollainlailla sinnittelin, mutta tieosuudelle ennen Ilomäen nousua jäin taas yksin. Sadan metrin päässä oli molemmilla puolilla porukat, mutta minä yksin siinä välissä. Ilomäki 1:nen meni tilannetta harmitellessa ”kiukkuspäällä” ylös. Taas liian lujaa, sillä iski lama numero 2. Vähän ennen loppulaskua kilpailukeskukseen, olin ihan pujottelukeppinä. Toiselle kierrokselle lähtiessäni sinnittelin erään sinkulan kiinni ja yritin roikkua ”peesissä”. Takaa tuli vauhdilla neljän-viiden hengen ryhmä, johon iskin kiinni. Hei, minähän pysyn mukana. Kävin jopa hoitamassa vetovuoroni. Ilmeisesti Ilomäki 1:nen oli aukaissut paikat, kunhan siitä palauduttiin. Nyt pyörä kulki ja olo tuntui vahvalta. Tämän ryhmän kanssa tehtiin yhdessä matkaa tallimäelle asti, jolloin porukka vähän hajosi, kun jotkut alkoivat nauttia huollon antimista. Pian kasaantui taas neljän ryhmä, jolla mentiin Ilomäki 2:n. 

 

Ilomäki 2:sen jyrkkä alussa.. (Lasse Vuori)

 

Siinä jyrkällä tämä kaveri niiasi hienosti. Muut meni menojaan, mutta takaakaan ei ollut tulossa ketään uhkaamaan. Jyrkän osuuden hapot lähti kuitenkin hyvin jaloista ja loppu tuli taas ihan kivasti. Maalissa sijalla 41, ajalla 2.39,37.

Tässä taas Garminin tuotos…

Tämä oli viimeinen kisa ennen Haanjaa. Voisiko sanoa: ”Näillä mennään”. Tähtisadeajosta jäi kuitenkin hyvä mieli. Kunto tuntuu paremmalta kuin vuosi sitten. Määräviikot tulivat vähän liian aikaisin, mutta hyvät ajokelit veivät mennessään. JOS Haanjassa on kuiva keli, voisi jopa yrittää uutta ennätystä. Ainoana haittapuolena olisi, ettei ehtisi nauttia hyvistä huoltojen antimista. Viime vuonna tuli syötyä kolme makkaraa.. Nam.. Juustokakkujen siivujen määrää en edes viitsi sanoa. Nämäkin antimet ovat jo tarpeeksi hyvä syy lähteä Haanjaan….. Jotkut varmaan liputtavat viimeisen huollon RC-Cola tarjoilun puolesta….

Retkeilymeininkiä….

Koska ei oikein sopivaa kilpailullista haastetta lähiaikoina ole löytynyt, olen ajautunut kiertelemään erilaisia reitistöjä. Johtuu varmaan siitäkin, että lähiseudun polut alkaa olla tältä kesältä jo niin koluttu, että on pakko hakea uutta motivaatiota kauempaa. Olen ainakin hyvä susien ja karhujen syötti möyriessäni metsissä. Emännällekin pitää aina ajoittain soitella paikkatietoja, että tietää mistä kalutut luuni voi sitten käydä noutamassa. Niin eihän tämä ihan vitsikään ole…

Tänään ajelin autolla Ilmajoen Kalajaisjärvelle ja aikomuksena ajella Kurjenkierros nimistä vaellus/luontoreittiä. Kurkia ei kyllä näkynyt, mutta käärmeitä ja joutsenperhe tuli reitillä vastaan. Vähän piti jo kunnioittaa pariskuntaa viiden poikasensa kanssa. Näytti siltä, että emot meinasi vähän hermostua meikäläiseen….

 

Tainnuskylästä lähtö...

 

Kalajaisjärvi-Pässilänvuori-Tainnuskylä oli tuollaista puolivaikeahkoa kivikkoa aika-ajoin. Ihan ajettavaa, jos nyt vähän on jo maastoajokokemusta. Tainnuskylästä  Maalarinmaahan ja Teerivuorentien päähän, alkoi pitkospuuosuus, jossa paikoin kallioajelua. Tämä väli oli ehkä kaikkein kivointa ajelua koko reitistä. Pitkoksissa ei ollut lahoja tai irrallaan olevia lankkuja ja kallio-osuudet olivat ”vauhdikkaasti” ajeltavaa. Tätä väliä oli myös kuljettu eniten, joten polku oli hyvin auki.

 

Pitkosta, pitkosta...

 

 Teerivuoren tien jälkeen polku oli vähän kuljettu ja kasvillisuus alkoi rehottaa. Myös maastopohja oli vähän ikävää juurakkoa ja kivikkoa. Enpä voi tätä osuutta oikein suositella. Eikä se enää mitään hirmuisia luontokokemuksiakaan antanut.

 

 

Eipä ne jutut Laihialaisista taida olla turhia.... Vain yksi lankku....

 

Matka päättyi Laihian Rajavuoren retkeilykeskukseen ja paluumatkan tulin vähän mukaillen eri reittejä. Viitisen tuntia siinä taas vierähti varsin nopsasti….

Tässä Garminin viivaa....

 Olihan reitista videotakin...

 

 

Maalarinmaan laavu

 

Loppuosuus tekstistä on juttua navan alapuolelta. Joten, jos et halua lukemistasi jatkaa, napsuttele hiirulaisella toiseen kohteeseen….

Viime viikon isoja puheenaiheita oli miesten kaluston kohennukset. Pyöräilypiireissä tuota kait harrastaa kaikki, eli mitään uutta asiaa tuo ei liene. Ei niinkään ”liimautumisen” takia, vaan litistymistä ehkäisemiseksi. Vaikka kalusto on joillekin henkisesti kipeä kohta, on se myös fyysisesti herkkä asia. Vanhaksi kun on elänyt, olen kyllä joskus huomannut ”paremmallakin” sukupuolella tuskaisia ilmeitä pyöräillessä, eli jonkinlaista tuntoa näyttää löytyvän sieltäkinpäin…….

Otetaas jutuissa pari napsausta taaksepäin, ihan anatomisesti…. Tässä olen lueskellut muittenkin pyöräilijöitten blokeja, säännöllisen epäsäännöllisti ja huomannut, ettei muillakaan tahdo löytyä ”tähdellistä” kirjoitettavaa. Moni onkin keksinyt jutunjuurta varusteita yms. Minä ajattelin ottaa puheeksi ”pyrstön” ja satulan liiton. Jotkut etsivät kauan omaan anatomiaan sopivaa satulaa ja sen kun löytävät, siitä ei luovuta. Ja uusi samanlainen pitää löytää, vaikka sitten ”kiven alta”.

Kovat kundit ajelevat urheiluhousuilla ja nauravat ”vaippapöksyille”. Antaa nahan valittaa!!! Parin tunnin ajelu ei päivittäin vielä aiheuta murheita. Mutta jos ajellaan 5-10 tuntia ja vielä peräkkäisinä päivinä, ”parkkiintunutkaan” nahka alkaa mennä rikki. Pehmusteetkin alkaa pitkällä matkalla kostua hiestä ja kosteus alkaa pehmittää ihoa. Myös jos wc käynnin yhteydessä ”paperityöt” tulee tehtyä huonosti.. Ai.. Ai..

Tässä vaiheessa porukka jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen porukka tuumaa, että persustan kirvely kuuluu asiaan ja ”täts it”. Toinen osa heittelee talkkia pehmusteeseen. Tätä ilmeisesti tehdään maantiepuolella eniten. Talkinhan on tarkoitus pienentää kitkaa ihon ja pehmusteen välistä. Se myös imee kosteutta. Itse kuulun viimeiseen kolmannekseen (tai vähemmistöön), joka rasvaa "perspieliään". Mikko Alatalon sanoin: ”Mä maalaispoika oon..” Eli mielestäni parasta on Tummeli niminen, lehmien utarevoide.

Muutaman kerran, kun on tullut poikaporukalla WC:tä Tummeli tuubi kädessä, on joutunut selittelemään: ”Tilanne ei ole se, miltä se näyttää…..”

 

Päämäärätöntä ajelua…..

Syöte MTB jälkeen on elämässä ollut aukko. Kilometrejä on pyörään kertynyt, minun mittapuullani, ihan hyvin, mutta mutta… Jonkinlainen päämäärän puuttuminen on kalvanut mieltä. Haanja 100 odottaa syksymmällä, mutta sinne tuntuu olevan vielä (liian) pitkä aika. Nivala ja Vuokatti tuossa olisivat seuraavina, mutta mutta…. Katsotaan nyt, saako elämän järjestymään siihen malliin, että lähtisi ”haastamaan itsensä kunnolla”. Jämi84:kin meni ohi, kun kaveri, jonka seuraksi (kirittäjäksi) piti lähteä, joutui nöyrtymään työnantajalleen. No… Kävin sitten, parin muun kaverin kanssa ajelemassa, Hämeenkyrö-Niinisalo väliä, neljättä kertaa tänä kesänä. Noita 100+ lenkkejä on tullut tälle kesälle jo niin, ettei laskuissa pysy…

Garminin viivaa tästä.

Kävin tässä taas käväisemässä ”iltasella” Santavuorella. Luomaistenkallioita ajellessa tuli huomattua, että kunto, taito tai kalusto on parantunut viime vuodesta. Ehkäpä vähän kaikki (toivottavasti !!!).

 

Santavuorella on niin korkialla, notta aurinkoki räkötttää vaateris....

 

Niin kilometrejä (tunteja) on kertynyt pyörän selässä tänä suvena hyvin. Liekkö hyvillä keleillä jotain osuutta asiaan?? Elokuun puoleenväliin mennessä taitaa olla sama määrä, kuin viime kesänä yhteensä. Ja vielä on kesää jäljellä… Toivottavasti….

Selkä ja iskiaskivut alkoivat olla jo sen verran takanapäin, että uskaltauduin hierojalle, pitkästä aikaa. Voisi sanoa: Liian pitkästä aikaa…. Selkä ja pakarat olivat varsin juntturassa. Tiedän kyllä, että hentoisella naishierojallakin voi olla tosi inhottavat peukalot, mutta tällä siilitukkaisella bodarilla, jonka ulkoinen habitus oli kuin suoraan elokuvien USA:n armeijan erikoisjoukkojen jäsenellä, voimaakin tuntui olevan riittävästi. Kaveri kiitteli kivunsietokykyäni, johon vastasin, ettei ennen olekaan vatsalihaksia hierottu selän kautta…. Käsittelyn jälkeen selkä ja pakarat tulivat niin kosketusaroiksi, että seuraava yö taitaa mennä vatsallaan maaten.

Iskiaslääkettä ja juurihoitoa....

Pohjoisen ”turnee” on loppumaan päin, joten tässä pientä päivitystä…

Kauas on pitkä matka, kertoo jo vanha sanontakin… Tämäkin kirjoitus alkaa perjantai-illan pitkällä autossa istumisella Syötettä, tuota Suomen eteläisintä tunturialuetta, kohti. Sadekuuroja tulee harvakseen matkan aikana, mutta Pudasjärven ohitettua alkaa yhtenäinen sade. Ähh... Ei oikein lupaa hyvää huomiselle ajelulle Syöte MTB:ssä. No, tämähän on kuitenkin ulkoliikuntaa.

Hotellille saavuttaessa alkaa tunnelma kohota. Tuttuja ja tuntemattomia pyöräilijöitä alkaa pyöriä ympärillä. Tunnelmaa yrittää kylläkin latistaa edelleen yltyvä sade. Viimeinen havainto, ennen nukahtamista on, että aurinko taitaa alkaa pilkistellä pilvien lomasta.

Aamupalan jälkeen alkaa pohdinta vaatetuksen määrästä. Aamu on vielä viileä, eikä oikein tiedä mennäänkö lämpimämpään vai sateisempaan suuntaan. Viimeinen arvaus ennen starttia on, että keli lämpiää.

Pytkynharjua kohti...

 ( Maarit karhu)

HEP ja hyvää matkaa. Ensimmäisessä lähdössä, reilut 200 vääntäjää lähtee liikkeelle. Sopuisasti etsin itselle oikean vauhtista kohtaa jonossa. Jään noin puolenvälin kohdille ja onnistun mielestäni valinnassa hyvin. Matkan varrella takaa tuli neljä kovempaa kulkevaa ohi. Itse ohittelen noin 30 ajajaa reitillä. Huomaa, että reitillä on useita aloittelevia maastopyöräilijöitä. Monella voimat alkoi loppua kolmen tunnin ajon jälkeen. Ei vielä oikein tunneta omia rajoja.. Alkuun ratamestari tarjoaa nousun Pikku-Syötteelle ja henkeä alkaa ahdistaa. Sopuisasti jono liikkuu ja välejäkin jonoon alkaa jo muodostua. Itselle alku ei ole oikein ”herkkua”. Iskias vielä vähän vihoittelee ja alaselkä ja pakarat jännittyvät ylämäki rypistyksessä. Itseäkin alkaa naurattaa, kun muistan valmentajaguru Vormiston lanseeraaman sanonnan : ” Purista perseestä!”. Toteutan juurikin tätä ja istuminenkin satulassa on vähän hankalaa, kovien pakaralihasten kanssa. Vaiva alkaa helpottaa laskussa alaspäin. Tämä Pikku-Syötteeltä alastulo on mielestäni reitin THE LASKU.

Pikku-Syötteeltä alas..

Itselle sattuu eteen vähän varovaisempi laskija ja kruisailen alas hänen perässään. Enpä nyt niin paljon nopeampaa olisi uskaltanutkaan itsekkään laskea…

Olisi voinut käydä näin…

Säkkisenojan varsia suunnattiin Pitämävaaran nousuun. Siinä pyörää tuupatessa ja varsinkin jyrkässä loppunousussa tuli mieleen Virossa Haanjan ”Murhamäg”. Loppujyrkässä joutui miettimään tuuppaako, vetääkö, kantaako vai millä tavalla saisi pyörän ylös. Keli alkaa lämmetä ja hikeä alkaa pukata. Monta kaveria pysähtyy vähentämään vaatetusta nousun loputtua.  Pitämävaaran huipulla ajetaan tuollaista ”semi teknistä” polkua. Välistä metsäkoneen vanhaa jälkeä, välillä vanhaa metsänaurauksen uraa. Loivasti kumpuilevaa ja muutama märähkökin paikka löytyi, että sai säärensä kurattua. Ekassa huollossa suolakurkkua ja banaania. Tänään ei sitten kramppailla... Vielä lasku Pitämävaaralta alas ja hiekkaharjuosuudelle.

Itsellä jatkuu edelleen hyvä ajofiilis. Monesti tekisi mieli hidastaa ja katselle kunnolla ympärilleen, niin hienoja paikkoja ajellaan. Teen päätöksen, että tänne on tultava joskus ajelemaan ilman numerolappuakin. Hiekkaharjulle nousut, ajo selkää pitkin ja laskut seuraa toisiaan. Jossain välissä pätkä pitkoksia. Vähän ihmetyttää… Vaikka en nyt itsekkään edustaa oikein mitään ”tasoa”, niin kyllä tällä ”tasolla” pitäisi jo osata ajaa lankkujenkin päällä. Nyt moni kaveri kiroilee tai päästää suosiolla muut edelleen pitkoksien alussa ja kuuluu mutinaa: ” No kun mä en osaa ajaa pitkoksilla” tai ”Pitäis varmaan opetella ajamaan nuollakin”. Hmmm… Pitäiskö opetella???

Toisesta huollosta taas suolakurkkua ja urheilujuomaa. 40 km takana ja huomaan, etten ole koskenutkaan juomapulloon. Retkeilyvauhdissa ei edes hikoile???

45 kilometrin kohdalla ylitetään Riihisuo ja viimeinkin tajuan, miksi järjestäjät kutsuvat kisaa Suomen suurimmaksi ”juurihoito tapahtumaksi”. Puun juurta on polulla ”riittävästi”. Yritän ajaa sujuvasti hyvällä vauhdilla, etten ihan kaikkia koloja koluaisi. Pieni sadekuurokin sopivasti kastelee juuret. Muutama selkäkin alkaa tulla eteen juuri ennen viimeistä huoltoa. Pari banaaninpalaa ja geeli huuleen. Sitten vain kohti paljon puhuttua Pärjäänjoen ranta”bulevardia”. Täristää, täristää…. Juutun naisten 120km voittajan (Laura Salminen) taakse. Hän kyllä ehdottaa ohitustakin, mutta päätän ottaa rauhallisesti, sillä loppunousuun ei ole enää pitkä matka ja päätän olla silloin vielä (edes vähän) voimissani. Loppunoususta ei ole kokemuksia kuin hiihtäen vuosia sitten, ja vaikka sanotaan, että aika kultaa muistot, niihin muistoihin ei ole tullut mitään kultakehyksiä. Edelleen on vain vähemmän miellyttäviä muistikuvia..

Loppunousu on kyllä ratamestarin sairaan mielenlaadun ilmentymä. Välillä ajaen, välillä tuupaten metrejä ylöspäin alkaa kertyä. El Granden nousumäärä kyltti ohi ja lähes puolet vielä jäljellä.. HUOH! Polun loppuosuus on vielä märkää ja kivikkoista… HUOH! Ja juuri kun tuntuu siltä, että nyt se loppuu, kierretään vielä nyppylän viimeisetkin metrit keräten huippupolku. Jos otti nousu omille voimille, otti se koville ”kovillakin kavereilla”. Olin seuraamassa 120km voittajan (maaliin)tuloa (Henri Ojala), nousun loppupäässä. Kannustukseeni oli ”Henkankin” vastaus, selkokielelle käännettynä ja siistittynä jotain: ”Voisi tämä jo loppua....”. Kuin ilkeyksissään maaliinkin tullaan vielä ylämäkeen…

Tunti ajelen jälkeen on pesulla ja syömässä käyty. Tunnelma itsellä on loistava. Pari viikkoa vaivannut iskias on tipotiessään. Voin siis suositella tuollaista 4h maastossa möyrimistä, mitä parhaimpana lääkkeenä vaivaan. Koska ajo tuli suoritettua ”mukavuus alueella”, ei kummempia kolotuksiakaan ole. Jääköhän Korso tämän kesän ainoaksi kisaksi, jossa oli jo vähän yritystä. Näyttää nämä muut menneen vähän ajeluksi… Tapahtumassa oli tosiaankin rento fiilis. Johtui ehkä siitä, että totisia kilpailijoita oli määrällisesti vähän, verrattuna ”itsensä voittajien” klaaniin. Voin suositella kaikille tapahtumaa ja ehkäpä siellä itsekin olen taas vuoden kuluttua…

Tehtiinhän siellä kuvauksia Elixiiriinkin....

Turnee jatkui matkalla Ylläkselle. Pari päivää on pyörä telakalla ja keskitytään ”hallituksen” kanssa hillan keräilyyn. Marjaa löytyy sen verran, että pari vuotta taitaa mennä synttärit, sun muut sukujuhlat lakkakakku teemalla.

HEI !!! Tämähän on pyöräilyblogi !!! Mitä tänne kaikenkarvaiset marjareissut liittyy!!!

Aasinsiltana voin kertoa, että emäntä oli saaliiseen sen verran tyytyväinen, että voi taas alkaa rauhassa rasvailemaan ketjuja. Epäilen (unelmoin), että pari irtopistettäkin olisi ehkä ropissut pistekoppaan…

Tästä eteenpäin alkoi taas pyörän mittari pyöriä n. 80 km päiväannoksia. Mutta se on sitten taas ihan eri juttu….

Pistetään tähän loppuun vielä erään päivän päämäärätön ajelu, jonka päämääränä oli Julli's pubin Neliveto-pitsa. Oli vähän asiatonta piilomainontaa..

Ylläksen päivä...

Välipäivien vääntöjä ja henkistä lamaa….

Nyt on päällä sellainen henkinen lama, että vaatii jo isoja ponnistuksia istahtaa tähän sähköaivon ääreen avautumaan menneestä. Vaikka runosuoni ei nyt oikein kuki, yritetään nyt jotain……

Tahkon jälkeen pelkäsin, että ajeluihin tulisi notkahdus, kun jonkinlainen kesän päätapahtuma olisi ohi. Tätä ehkäistäkseni ajattelin ilmoittautua Syöte MTB:n, että motivaatiota riittäisi pyörän selässä viihtymiseen. Ilmoittautuminen oli ilmeisesti TAAS tällainen hetkellinen mielenhäiriö, joita alkaa ilmetä jo niin usein, että pelkään taudin kroonistuneen… Muutaman päivän huili Tahkon jälkeen ja pyörän päälle. Loppuviikosta tutui siltä, ettei pidättele mikään. Pyörä liikkui, maisema vaihtui, eikä tuntunut edes hengästyvän. Ilmeisesti elettiin superkompensaation hetkiä. Lauantaina homma alkoi tökkiä, eikä ajamisesta tuntunut tulevan mitään. Fysiikka oli täysi nolla. Sunnuntaina vielä yritin nousta pyörän päälle, mutta palasin aika nopsasti kotiin. Pienetkin ylämäet saivat koko keuhkoputken kihelmöimään. Töissä oli ollut tautia liikkeellä ja tiesin, että seuraavat kaksi viikkoa taitaa olla tässä. Siitä alkoi ISO henkinen ja fyysinen lama….

Nyt täytyi olla tarkkana, jospa saisi vielä taudin kääntymään parempaan suuntaan. Joku sanoisi, että pitää olla tarkkana, kuin vatsataudissa piereskellessä…. Otin siis käyttöön suunnitelma B:n ja aloin muistella vuosien takaisia harjoitusmetodeja. Aikoinaan, kun vielä kilpailin suunnistuksessa, heinäkuu oli aina ”suokuukausi”. Käytin siis tuota hiihtäjien, esim. Myllylän ja Miedon lanseeraamaa harjoittelua. Suolta löytyi taas ajatuksiin ”kärmeskeittua” ja tarttuipa mukaan muutama litra lakkojakin. Henkisesti aloin päästä lamastani ja kait sitä suolta tuli mukaan muutakin. Niin… Ainakin iskiaksen oireilu…… Eipä ollut ainakaan kymmeneen vuoteen tuotakaan vaivaa ollut, mutta nyt…. Nyt alkoi isoakin miestä jo harmittaa, niin kuin pientä oravaa, kun on käpy jäässä ja hammas poikki.

Kolmen pisteen kysymys...

Onko kuva Joupiskan maratonilta vai Tour de Fransesta???

 

Onneksi alkoi Joupiskan maraton kilpailu painaa päälle ja sai muuta ajateltavaa. Pikku hiljaa pyöräillen olin radanmerkkaus puuhissa. Siinä joutui vähän ajelemaan ylämäkeenkin ja alkoi tuntua, että koko keuhkoputkessa tuntunut vaiva alkoi siirtyä ylöspäin. Itse kisaan en edes haaveillut (tai nimenomaan vain haaveilin) lähteä ajamaan ja kisapäivänä olin vain järjestely hommissa.

Tänään päätin lähteä ajamaan kovemman lenkin, kiertelemällä maratonin reittejä kisakeskuksen lähistöllä. Tuloksena oli päätös lähteä Syöteellä ajelemaan Tahkon tapaan, vain omien tuntemuksien mukaan. Kellon heitän romukoppaan… Pyydän jo tässä anteeksi, jos poukkoilen 9.15 lähtijöitten jaloissa….

No.. Aina ei mene asiat kuin Strömsöössä....Yritän kuitenkin pitää mielessä, että tätä tehdään (loppujen lopuksi) omaksi iloksi ja sen takia, ettei tarvitse miettiä kuinka ison kaakunpalan voi ottaa. Niin…. Pieni vink, vink eräälle seuran ajajalle, jolla pyöreitä vuosia lähestyy piakkoin. Eikä pakoon pääse! Tulen ja puhkon Pakun, Pimun ja Pyörän renkaat, niin on pakko olla kotosalla. Heh… PPP, niin kuin eräs Fillari-foorumin aihe. En siis minä sitä seuraa, olen vain joiltain isoilta pojilta kuullut siitä….

Tahkoa tuli pyöriteltyä…

Vanha kansanviisaus sanoo, että tyhjää tahkoa on turha pyörittää. Kaksituhatta maastopyöräilijää ei voi kuitenkaan olla väärässä. Tämä ei ollut turhaa pyöritystä.

Oma Tahko alkoi perjantaina puolilta päivin, autoilulla itää kohti. Siilinjärven kohdilla alkoi tunnelma kohota, kun monien autojen katoille alkoi ilmestyä pyöriä. Lähempänä määränpäätä oli jo hyvä, että omankin auton katolta löytyi pari pyörää, ettei kukaan luulisi tavalliseksi turistiksi.

Tänä vuonnahan olin ilmoittautunut 60 km yöpyöräilyyn. Ilman ajanottoa tehtävä suoritus näkyi koko illan varsin rentona olotilana. Ei ollut ”T ressiä” missään vaiheessa ja illan käytin päämäärättömään harhailuun kisapaikalla. Yhdeksän aikaan menin hetkeksi yrittämään unenpäästä kiinni ja taisin horroksen seassa jopa parikymmentä minuuttia nukkuakin. Tuntia ennen starttia aloin keräillä tavaroita ja yritin saada jotain ”tsemppiä”, mutta tunne oli edelleen, kuin olisi yhteislenkille lähdössä.

Lähtöpaikalle pyöräillessäni mietin tulevaa aikatauluani, mutta edelleen päätin pysyä suunnitelmassani ajaa tuntemuksien mukaan. Katsotaan sitten matkalla, alkaako porukka viedä matkassaan. Lähtöpaikalla näytti olevan lähes kaikilla rento ote tulevaan, eikä monellakaan ”pipo kiristänyt”.

Lähtöä odotellessa

Puolilta öin pyssy paukahti ja vajaat sata pyörää lähti liikkeelle. Alku rullailtiin varsin sopuisasti, normaalia Tahkon lähdön häsinää ei ollut ollenkaan… Hyvä. Tätähän olin tullut hakemaankin. Seinäjokelaisen Slimboys seuralaisten kanssa pyöräilin alkumatkaa. Golfkentän kohdilla alkoi tuntua siltä, että voisi ajaa vähän nopeamminkin ja isossa porukassa Kinahmi ykköseen saapuminen aiheuttaisi jonossa kävelyä. Ensimmäisestä huollosta vauhdilla läpi ja ”mummontielle” kokeilemaan ensimmäisiä nousuja. Jalka tuntui tänään ihan kohtuulliselta ja porukkaa alkoi tulla selkä edellä vastaan. Juuri kun Kinahmin polku alkoi, saavutin kymmenen hengen ryhmän ja suunnitelmat vapaasta ajosta valuivat hukkaan.  Kinahmin päällä vähän hidastelin ja yritin katsella maisemiakin. Eteen ilmestyi jäykällä ”markettipyörällä” ajava kaveri. Pari kilometriä seurailin ajoa perässä… Kaikki kunnia hänelle, mutta vähän sääliksikin kävi. Aikamoista tempoilua, eikä ajolinjoja tahtonut löytyä. No… Eipä ne omatkaan ajolinjat joittenkin mielestä niin hääviä ole….

Vähän ennen laskun alkamista Eskolaan, alkoi takaa tulla porukkaa ja lähdin heidän mukaan. Yö alkoi olla jo hämärä ja laskussa sytytin valot. Kun taivas oli pilvetön reissun olisi pystynyt helposti ajamaan ilman valojakin, mutta ruohikossa piilottelevat kivet olisi jääneet ”bongaamatta”. Myös jos takana ajavalla oli valot, polku katosi varjoihin.

Eskolassa banaania ja suolakurkkua ja matkaan kohti Kinahmi kakkosta. Slimboys porukka oli myös hajonnut ja heidän kärki tuli samalla vauhdilla. Kakkosen nousussa porukka katosi ympäriltä. Nopeat oli nopeita ja hitaat hitaita. Minä jäin yksin siihen väliin. Tämän jälkeen näin enää kolme pyöräilijää loppumatkasta. Yksi heistä pyyhkii verisiä polviaan vähän ennen kalkkiruukin laskua. Kysyn vointia, mutta ei kuulemma hätää. Maaliin kaveri tuli 20 min minua myöhemmin ja ihmettelee, kuinka niin kovasta vauhdista kaaduttaessa voi selvitä niin vähillä vahingoilla. Suurin murhe oli ollut Garminin lennähdettyä ruohikkoon piiloon.

Kalkkiruukin huollossa katson ensimmäistä kertaa kelloon. Pikaisella laskutoimituksella olen tasan 4 tunnin vauhdissa. Loppuosa on kuitenkin alkua hitaampaa, eli arvelen ajan menevän vähän sen yli. Huollossa tapaan myös kaverin, jonka kanssa ajan loppumatkan. Hän on minua nopeampi teknisellä polulla ja laskuissa. Minun vahvuus oli ajettavat nousut ja tieosuudet. Koko loppumatka ajellaan vuorotellen toistemme ohitse. Välimatka oli suurimmillaan satoja metrejä, mutta aina takaa tultiin kuittaaman. Lopullisesti jätän kaverin el Grandeen.

Lehtomäen päällä teen tyylipuhtaan OTB:n. Ruohon seassa piilottelee kivi, johon etupyörä tökkää. Vauhti ei ole onneksi kova… Heti tietysti normaali ”näkikö kukaan” ilmiö. Nyt se oli turhaa… Vaikka tiedän, ettei kymmenen minuutin säteellä taida olla kuin yksi pyöräilijä, hän ajaa juuri minun peesissä.

Tuulivaara saavutettu…. Tuulivaaran huollon jälkeisiä suoria ”linjanousuja” jaksan sitten vihata. Tämä taitaa olla jokin sisäänrakennettu juttu…

Rahasmäestä taas vauhdilla ohi. Vilkuilu kelloon antaa vähän toivoa neljän tunnin ajasta ja juomaakin on vielä jäljellä…

Aurinko alkaa nousta lämpötila kohota. Kesäyötä parhaimmillaan. EI SAISI olla niin kiire, ettei ehtisi nauttia ja pysähtyä kuvaamaan näkemäänsä. Mutta minkäs mahtaa… Nyt alkaa huomata, että kilpailuvietti vain iskee, kun numerolappu kiinnitetään pyörään.

El Grande… Parissa kohtaa pitää jalkautua, mutta ukko on vielä suht ”seijereillään”. Nousu ottaa kuitenkin sen verran voimille, että päällä olevalla huoltotiellä ei tahdo enää saada tatsia päälle. Loppulaskussa vähän meinaa lopussa takajarru hävitä. Samalla häviää mahdollisuudet neljän tunnin aikaan, sillä neljä tuntia on täynnä.

Maaliin tullaan muutama minuuttia yli neljän tunnin ajalla. Se siitä…. Huilailen hetkisen ja lähden vähän verryttelemään. 180 km porukkaa alkaa valua lähtöpaikalle. Kaikilla on sama kysymys: ”Kuinka märkää?” Kaikille vastaan reitin olevan kuivin, mitä minä olen kiertänyt.

Ajattelin kyllä katsoa ”kovien kundien” lähdön aamu viideltä, mutta elimistö alkaa huutaa energiaa ja nestettä. Ensimmäisten vilunväristyksien tullessa, lämpimässä aamussa, päätän lähteä kämpille. Ei millään viitsisi hommata itselleen kesänuhaa, tässä vaiheessa kesää.

Yhteenvetona yöstä:

-      Tämän vuoden helteissä, yöpyöräilyn lämpötilat oli kohdillaan.

-      Lähes täydellinen kesäyö

-      Ei jonoja

-      Hämärä vähän hidasti menoa

-      Kaste teki kivet liukkaiksi

-      Ruoho ei ollut vielä tallaantunut poluilla, eli piilossa olevia kiviä oli odottamassa.

-      Tunnelma oli rento

-      Itsellä mukavuusalueella ajelua, niin ettei suuremmin alkanut ahistaa

-      Oli tosi kiva seurata kavereitten ajoa päivän mittaan. Pääsipä kokemaan tämänkin….

Jälkilöylyt:

Iltasella porukalla nautittiin ”palautusjuomia” paikallisessa ravintolassa. Tämän tuloksena nimeni ilmestyi Syöte MTB:n osallistujalistalle. Tarkennettakoon vielä, ettei alkoholilla ollut suurempaa osuutta tähän. Juomana oli, monissa blokeissa ja keskustelupalstoilla esiintynyt Seinäjoen maastopyöräilijöitten ja cokiksen, jo lähes legendaarinen liitto. Tätä paikallinen baarimikkokin ihmetteli……