Sivut

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Iskiaslääkettä ja juurihoitoa....

Pohjoisen ”turnee” on loppumaan päin, joten tässä pientä päivitystä…

Kauas on pitkä matka, kertoo jo vanha sanontakin… Tämäkin kirjoitus alkaa perjantai-illan pitkällä autossa istumisella Syötettä, tuota Suomen eteläisintä tunturialuetta, kohti. Sadekuuroja tulee harvakseen matkan aikana, mutta Pudasjärven ohitettua alkaa yhtenäinen sade. Ähh... Ei oikein lupaa hyvää huomiselle ajelulle Syöte MTB:ssä. No, tämähän on kuitenkin ulkoliikuntaa.
Hotellille saavuttaessa alkaa tunnelma kohota. Tuttuja ja tuntemattomia pyöräilijöitä alkaa pyöriä ympärillä. Tunnelmaa yrittää kylläkin latistaa edelleen yltyvä sade. Viimeinen havainto, ennen nukahtamista on, että aurinko taitaa alkaa pilkistellä pilvien lomasta.

Aamupalan jälkeen alkaa pohdinta vaatetuksen määrästä. Aamu on vielä viileä, eikä oikein tiedä mennäänkö lämpimämpään vai sateisempaan suuntaan. Viimeinen arvaus ennen starttia on, että keli lämpiää.

Pytkynharjua kohti...
 ( Maarit karhu)


HEP ja hyvää matkaa. Ensimmäisessä lähdössä, reilut 200 vääntäjää lähtee liikkeelle. Sopuisasti etsin itselle oikean vauhtista kohtaa jonossa. Jään noin puolenvälin kohdille ja onnistun mielestäni valinnassa hyvin. Matkan varrella takaa tuli neljä kovempaa kulkevaa ohi. Itse ohittelen noin 30 ajajaa reitillä. Huomaa, että reitillä on useita aloittelevia maastopyöräilijöitä. Monella voimat alkoi loppua kolmen tunnin ajon jälkeen. Ei vielä oikein tunneta omia rajoja.. Alkuun ratamestari tarjoaa nousun Pikku-Syötteelle ja henkeä alkaa ahdistaa. Sopuisasti jono liikkuu ja välejäkin jonoon alkaa jo muodostua. Itselle alku ei ole oikein ”herkkua”. Iskias vielä vähän vihoittelee ja alaselkä ja pakarat jännittyvät ylämäki rypistyksessä. Itseäkin alkaa naurattaa, kun muistan valmentajaguru Vormiston lanseeraaman sanonnan : ” Purista perseestä!”. Toteutan juurikin tätä ja istuminenkin satulassa on vähän hankalaa, kovien pakaralihasten kanssa. Vaiva alkaa helpottaa laskussa alaspäin. Tämä Pikku-Syötteeltä alastulo on mielestäni reitin THE LASKU.


Itselle sattuu eteen vähän varovaisempi laskija ja kruisailen alas hänen perässään. Enpä nyt niin paljon nopeampaa olisi uskaltanutkaan itsekkään laskea…
Säkkisenojan varsia suunnattiin Pitämävaaran nousuun. Siinä pyörää tuupatessa ja varsinkin jyrkässä loppunousussa tuli mieleen Virossa Haanjan ”Murhamäg”. Loppujyrkässä joutui miettimään tuuppaako, vetääkö, kantaako vai millä tavalla saisi pyörän ylös. Keli alkaa lämmetä ja hikeä alkaa pukata. Monta kaveria pysähtyy vähentämään vaatetusta nousun loputtua.  Pitämävaaran huipulla ajetaan tuollaista ”semi teknistä” polkua. Välistä metsäkoneen vanhaa jälkeä, välillä vanhaa metsänaurauksen uraa. Loivasti kumpuilevaa ja muutama märähkökin paikka löytyi, että sai säärensä kurattua. Ekassa huollossa suolakurkkua ja banaania. Tänään ei sitten kramppailla... Vielä lasku Pitämävaaralta alas ja hiekkaharjuosuudelle.





Itsellä jatkuu edelleen hyvä ajofiilis. Monesti tekisi mieli hidastaa ja katselle kunnolla ympärilleen, niin hienoja paikkoja ajellaan. Teen päätöksen, että tänne on tultava joskus ajelemaan ilman numerolappuakin. Hiekkaharjulle nousut, ajo selkää pitkin ja laskut seuraa toisiaan. Jossain välissä pätkä pitkoksia. Vähän ihmetyttää… Vaikka en nyt itsekkään edustaa oikein mitään ”tasoa”, niin kyllä tällä ”tasolla” pitäisi jo osata ajaa lankkujenkin päällä. Nyt moni kaveri kiroilee tai päästää suosiolla muut edelleen pitkoksien alussa ja kuuluu mutinaa: ” No kun mä en osaa ajaa pitkoksilla” tai ”Pitäis varmaan opetella ajamaan nuollakin”. Hmmm… Pitäiskö opetella???
Toisesta huollosta taas suolakurkkua ja urheilujuomaa. 40 km takana ja huomaan, etten ole koskenutkaan juomapulloon. Retkeilyvauhdissa ei edes hikoile???
45 kilometrin kohdalla ylitetään Riihisuo ja viimeinkin tajuan, miksi järjestäjät kutsuvat kisaa Suomen suurimmaksi ”juurihoito tapahtumaksi”. Puun juurta on polulla ”riittävästi”. Yritän ajaa sujuvasti hyvällä vauhdilla, etten ihan kaikkia koloja koluaisi. Pieni sadekuurokin sopivasti kastelee juuret. Muutama selkäkin alkaa tulla eteen juuri ennen viimeistä huoltoa. Pari banaaninpalaa ja geeli huuleen. Sitten vain kohti paljon puhuttua Pärjäänjoen ranta”bulevardia”. Täristää, täristää…. Juutun naisten 120km voittajan (Laura Salminen) taakse. Hän kyllä ehdottaa ohitustakin, mutta päätän ottaa rauhallisesti, sillä loppunousuun ei ole enää pitkä matka ja päätän olla silloin vielä (edes vähän) voimissani. Loppunoususta ei ole kokemuksia kuin hiihtäen vuosia sitten, ja vaikka sanotaan, että aika kultaa muistot, niihin muistoihin ei ole tullut mitään kultakehyksiä. Edelleen on vain vähemmän miellyttäviä muistikuvia..
Loppunousu on kyllä ratamestarin sairaan mielenlaadun ilmentymä. Välillä ajaen, välillä tuupaten metrejä ylöspäin alkaa kertyä. El Granden nousumäärä kyltti ohi ja lähes puolet vielä jäljellä.. HUOH! Polun loppuosuus on vielä märkää ja kivikkoista… HUOH! Ja juuri kun tuntuu siltä, että nyt se loppuu, kierretään vielä nyppylän viimeisetkin metrit keräten huippupolku. Jos otti nousu omille voimille, otti se koville ”kovillakin kavereilla”. Olin seuraamassa 120km voittajan (maaliin)tuloa (Henri Ojala), nousun loppupäässä. Kannustukseeni oli ”Henkankin” vastaus, selkokielelle käännettynä ja siistittynä jotain: ”Voisi tämä jo loppua....”. Kuin ilkeyksissään maaliinkin tullaan vielä ylämäkeen…

Tunti ajelen jälkeen on pesulla ja syömässä käyty. Tunnelma itsellä on loistava. Pari viikkoa vaivannut iskias on tipotiessään. Voin siis suositella tuollaista 4h maastossa möyrimistä, mitä parhaimpana lääkkeenä vaivaan. Koska ajo tuli suoritettua ”mukavuus alueella”, ei kummempia kolotuksiakaan ole. Jääköhän Korso tämän kesän ainoaksi kisaksi, jossa oli jo vähän yritystä. Näyttää nämä muut menneen vähän ajeluksi… Tapahtumassa oli tosiaankin rento fiilis. Johtui ehkä siitä, että totisia kilpailijoita oli määrällisesti vähän, verrattuna ”itsensä voittajien” klaaniin. Voin suositella kaikille tapahtumaa ja ehkäpä siellä itsekin olen taas vuoden kuluttua…


Turnee jatkui matkalla Ylläkselle. Pari päivää on pyörä telakalla ja keskitytään ”hallituksen” kanssa hillan keräilyyn. Marjaa löytyy sen verran, että pari vuotta taitaa mennä synttärit, sun muut sukujuhlat lakkakakku teemalla.
HEI !!! Tämähän on pyöräilyblogi !!! Mitä tänne kaikenkarvaiset marjareissut liittyy!!!
Aasinsiltana voin kertoa, että emäntä oli saaliiseen sen verran tyytyväinen, että voi taas alkaa rauhassa rasvailemaan ketjuja. Epäilen (unelmoin), että pari irtopistettäkin olisi ehkä ropissut pistekoppaan…
Tästä eteenpäin alkoi taas pyörän mittari pyöriä n. 80 km päiväannoksia. Mutta se on sitten taas ihan eri juttu….

Pistetään tähän loppuun vielä erään päivän päämäärätön ajelu, jonka päämääränä oli Julli's pubin Neliveto-pitsa. Oli vähän asiatonta piilomainontaa..

Ylläksen päivä...


maanantai 15. heinäkuuta 2013

Välipäivien vääntöjä ja henkistä lamaa….


Nyt on päällä sellainen henkinen lama, että vaatii jo isoja ponnistuksia istahtaa tähän sähköaivon ääreen avautumaan menneestä. Vaikka runosuoni ei nyt oikein kuki, yritetään nyt jotain……
Tahkon jälkeen pelkäsin, että ajeluihin tulisi notkahdus, kun jonkinlainen kesän päätapahtuma olisi ohi. Tätä ehkäistäkseni ajattelin ilmoittautua Syöte MTB:n, että motivaatiota riittäisi pyörän selässä viihtymiseen. Ilmoittautuminen oli ilmeisesti TAAS tällainen hetkellinen mielenhäiriö, joita alkaa ilmetä jo niin usein, että pelkään taudin kroonistuneen… Muutaman päivän huili Tahkon jälkeen ja pyörän päälle. Loppuviikosta tutui siltä, ettei pidättele mikään. Pyörä liikkui, maisema vaihtui, eikä tuntunut edes hengästyvän. Ilmeisesti elettiin superkompensaation hetkiä. Lauantaina homma alkoi tökkiä, eikä ajamisesta tuntunut tulevan mitään. Fysiikka oli täysi nolla. Sunnuntaina vielä yritin nousta pyörän päälle, mutta palasin aika nopsasti kotiin. Pienetkin ylämäet saivat koko keuhkoputken kihelmöimään. Töissä oli ollut tautia liikkeellä ja tiesin, että seuraavat kaksi viikkoa taitaa olla tässä. Siitä alkoi ISO henkinen ja fyysinen lama….

Nyt täytyi olla tarkkana, jospa saisi vielä taudin kääntymään parempaan suuntaan. Joku sanoisi, että pitää olla tarkkana, kuin vatsataudissa piereskellessä…. Otin siis käyttöön suunnitelma B:n ja aloin muistella vuosien takaisia harjoitusmetodeja. Aikoinaan, kun vielä kilpailin suunnistuksessa, heinäkuu oli aina ”suokuukausi”. Käytin siis tuota hiihtäjien, esim. Myllylän ja Miedon lanseeraamaa harjoittelua. Suolta löytyi taas ajatuksiin ”kärmeskeittua” ja tarttuipa mukaan muutama litra lakkojakin. Henkisesti aloin päästä lamastani ja kait sitä suolta tuli mukaan muutakin. Niin… Ainakin iskiaksen oireilu…… Eipä ollut ainakaan kymmeneen vuoteen tuotakaan vaivaa ollut, mutta nyt…. Nyt alkoi isoakin miestä jo harmittaa, niin kuin pientä oravaa, kun on käpy jäässä ja hammas poikki.

Kolmen pisteen kysymys...
Onko kuva Joupiskan maratonilta vai Tour de Fransesta???
 
Onneksi alkoi Joupiskan maraton kilpailu painaa päälle ja sai muuta ajateltavaa. Pikku hiljaa pyöräillen olin radanmerkkaus puuhissa. Siinä joutui vähän ajelemaan ylämäkeenkin ja alkoi tuntua, että koko keuhkoputkessa tuntunut vaiva alkoi siirtyä ylöspäin. Itse kisaan en edes haaveillut (tai nimenomaan vain haaveilin) lähteä ajamaan ja kisapäivänä olin vain järjestely hommissa.

Tänään päätin lähteä ajamaan kovemman lenkin, kiertelemällä maratonin reittejä kisakeskuksen lähistöllä. Tuloksena oli päätös lähteä Syöteellä ajelemaan Tahkon tapaan, vain omien tuntemuksien mukaan. Kellon heitän romukoppaan… Pyydän jo tässä anteeksi, jos poukkoilen 9.15 lähtijöitten jaloissa….

No.. Aina ei mene asiat kuin Strömsöössä....Yritän kuitenkin pitää mielessä, että tätä tehdään (loppujen lopuksi) omaksi iloksi ja sen takia, ettei tarvitse miettiä kuinka ison kaakunpalan voi ottaa. Niin…. Pieni vink, vink eräälle seuran ajajalle, jolla pyöreitä vuosia lähestyy piakkoin. Eikä pakoon pääse! Tulen ja puhkon Pakun, Pimun ja Pyörän renkaat, niin on pakko olla kotosalla. Heh… PPP, niin kuin eräs Fillari-foorumin aihe. En siis minä sitä seuraa, olen vain joiltain isoilta pojilta kuullut siitä….

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Tahkoa tuli pyöriteltyä…

Vanha kansanviisaus sanoo, että tyhjää tahkoa on turha pyörittää. Kaksituhatta maastopyöräilijää ei voi kuitenkaan olla väärässä. Tämä ei ollut turhaa pyöritystä.

Oma Tahko alkoi perjantaina puolilta päivin, autoilulla itää kohti. Siilinjärven kohdilla alkoi tunnelma kohota, kun monien autojen katoille alkoi ilmestyä pyöriä. Lähempänä määränpäätä oli jo hyvä, että omankin auton katolta löytyi pari pyörää, ettei kukaan luulisi tavalliseksi turistiksi.

Tänä vuonnahan olin ilmoittautunut 60 km yöpyöräilyyn. Ilman ajanottoa tehtävä suoritus näkyi koko illan varsin rentona olotilana. Ei ollut ”T ressiä” missään vaiheessa ja illan käytin päämäärättömään harhailuun kisapaikalla. Yhdeksän aikaan menin hetkeksi yrittämään unenpäästä kiinni ja taisin horroksen seassa jopa parikymmentä minuuttia nukkuakin. Tuntia ennen starttia aloin keräillä tavaroita ja yritin saada jotain ”tsemppiä”, mutta tunne oli edelleen, kuin olisi yhteislenkille lähdössä.

Lähtöpaikalle pyöräillessäni mietin tulevaa aikatauluani, mutta edelleen päätin pysyä suunnitelmassani ajaa tuntemuksien mukaan. Katsotaan sitten matkalla, alkaako porukka viedä matkassaan. Lähtöpaikalla näytti olevan lähes kaikilla rento ote tulevaan, eikä monellakaan ”pipo kiristänyt”.

Lähtöä odotellessa

Puolilta öin pyssy paukahti ja vajaat sata pyörää lähti liikkeelle. Alku rullailtiin varsin sopuisasti, normaalia Tahkon lähdön häsinää ei ollut ollenkaan… Hyvä. Tätähän olin tullut hakemaankin. Seinäjokelaisen Slimboys seuralaisten kanssa pyöräilin alkumatkaa. Golfkentän kohdilla alkoi tuntua siltä, että voisi ajaa vähän nopeamminkin ja isossa porukassa Kinahmi ykköseen saapuminen aiheuttaisi jonossa kävelyä. Ensimmäisestä huollosta vauhdilla läpi ja ”mummontielle” kokeilemaan ensimmäisiä nousuja. Jalka tuntui tänään ihan kohtuulliselta ja porukkaa alkoi tulla selkä edellä vastaan. Juuri kun Kinahmin polku alkoi, saavutin kymmenen hengen ryhmän ja suunnitelmat vapaasta ajosta valuivat hukkaan.  Kinahmin päällä vähän hidastelin ja yritin katsella maisemiakin. Eteen ilmestyi jäykällä ”markettipyörällä” ajava kaveri. Pari kilometriä seurailin ajoa perässä… Kaikki kunnia hänelle, mutta vähän sääliksikin kävi. Aikamoista tempoilua, eikä ajolinjoja tahtonut löytyä. No… Eipä ne omatkaan ajolinjat joittenkin mielestä niin hääviä ole….
Vähän ennen laskun alkamista Eskolaan, alkoi takaa tulla porukkaa ja lähdin heidän mukaan. Yö alkoi olla jo hämärä ja laskussa sytytin valot. Kun taivas oli pilvetön reissun olisi pystynyt helposti ajamaan ilman valojakin, mutta ruohikossa piilottelevat kivet olisi jääneet ”bongaamatta”. Myös jos takana ajavalla oli valot, polku katosi varjoihin.
Eskolassa banaania ja suolakurkkua ja matkaan kohti Kinahmi kakkosta. Slimboys porukka oli myös hajonnut ja heidän kärki tuli samalla vauhdilla. Kakkosen nousussa porukka katosi ympäriltä. Nopeat oli nopeita ja hitaat hitaita. Minä jäin yksin siihen väliin. Tämän jälkeen näin enää kolme pyöräilijää loppumatkasta. Yksi heistä pyyhkii verisiä polviaan vähän ennen kalkkiruukin laskua. Kysyn vointia, mutta ei kuulemma hätää. Maaliin kaveri tuli 20 min minua myöhemmin ja ihmettelee, kuinka niin kovasta vauhdista kaaduttaessa voi selvitä niin vähillä vahingoilla. Suurin murhe oli ollut Garminin lennähdettyä ruohikkoon piiloon.
Kalkkiruukin huollossa katson ensimmäistä kertaa kelloon. Pikaisella laskutoimituksella olen tasan 4 tunnin vauhdissa. Loppuosa on kuitenkin alkua hitaampaa, eli arvelen ajan menevän vähän sen yli. Huollossa tapaan myös kaverin, jonka kanssa ajan loppumatkan. Hän on minua nopeampi teknisellä polulla ja laskuissa. Minun vahvuus oli ajettavat nousut ja tieosuudet. Koko loppumatka ajellaan vuorotellen toistemme ohitse. Välimatka oli suurimmillaan satoja metrejä, mutta aina takaa tultiin kuittaaman. Lopullisesti jätän kaverin el Grandeen.
Lehtomäen päällä teen tyylipuhtaan OTB:n. Ruohon seassa piilottelee kivi, johon etupyörä tökkää. Vauhti ei ole onneksi kova… Heti tietysti normaali ”näkikö kukaan” ilmiö. Nyt se oli turhaa… Vaikka tiedän, ettei kymmenen minuutin säteellä taida olla kuin yksi pyöräilijä, hän ajaa juuri minun peesissä.
Tuulivaara saavutettu…. Tuulivaaran huollon jälkeisiä suoria ”linjanousuja” jaksan sitten vihata. Tämä taitaa olla jokin sisäänrakennettu juttu…
Rahasmäestä taas vauhdilla ohi. Vilkuilu kelloon antaa vähän toivoa neljän tunnin ajasta ja juomaakin on vielä jäljellä…
Aurinko alkaa nousta lämpötila kohota. Kesäyötä parhaimmillaan. EI SAISI olla niin kiire, ettei ehtisi nauttia ja pysähtyä kuvaamaan näkemäänsä. Mutta minkäs mahtaa… Nyt alkaa huomata, että kilpailuvietti vain iskee, kun numerolappu kiinnitetään pyörään.
El Grande… Parissa kohtaa pitää jalkautua, mutta ukko on vielä suht ”seijereillään”. Nousu ottaa kuitenkin sen verran voimille, että päällä olevalla huoltotiellä ei tahdo enää saada tatsia päälle. Loppulaskussa vähän meinaa lopussa takajarru hävitä. Samalla häviää mahdollisuudet neljän tunnin aikaan, sillä neljä tuntia on täynnä.
Maaliin tullaan muutama minuuttia yli neljän tunnin ajalla. Se siitä…. Huilailen hetkisen ja lähden vähän verryttelemään. 180 km porukkaa alkaa valua lähtöpaikalle. Kaikilla on sama kysymys: ”Kuinka märkää?” Kaikille vastaan reitin olevan kuivin, mitä minä olen kiertänyt.
Ajattelin kyllä katsoa ”kovien kundien” lähdön aamu viideltä, mutta elimistö alkaa huutaa energiaa ja nestettä. Ensimmäisten vilunväristyksien tullessa, lämpimässä aamussa, päätän lähteä kämpille. Ei millään viitsisi hommata itselleen kesänuhaa, tässä vaiheessa kesää.

Yhteenvetona yöstä:

-      Tämän vuoden helteissä, yöpyöräilyn lämpötilat oli kohdillaan.
-      Lähes täydellinen kesäyö
-      Ei jonoja
-      Hämärä vähän hidasti menoa
-      Kaste teki kivet liukkaiksi
-      Ruoho ei ollut vielä tallaantunut poluilla, eli piilossa olevia kiviä oli odottamassa.
-      Tunnelma oli rento
-      Itsellä mukavuusalueella ajelua, niin ettei suuremmin alkanut ahistaa
-      Oli tosi kiva seurata kavereitten ajoa päivän mittaan. Pääsipä kokemaan tämänkin….

Jälkilöylyt:

Iltasella porukalla nautittiin ”palautusjuomia” paikallisessa ravintolassa. Tämän tuloksena nimeni ilmestyi Syöte MTB:n osallistujalistalle. Tarkennettakoon vielä, ettei alkoholilla ollut suurempaa osuutta tähän. Juomana oli, monissa blokeissa ja keskustelupalstoilla esiintynyt Seinäjoen maastopyöräilijöitten ja cokiksen, jo lähes legendaarinen liitto. Tätä paikallinen baarimikkokin ihmetteli……