Syöte MTB: Käärmeitä ja kummituksia…

Ensin pieni anteeksipyyntö, koska tämä juttu tulee vähän myöhässä. Tässä on ollut nk. kiireitä niin, ettei ole oikein löytynyt aikaa istahtaa sähköaivon ääreen… Työelämässähän sanotaan, että kiire on vain organisointikyvyn puutetta. Mutta mitäs se on näin lomalla??? Myönnän, että olen ollut vähän lomalla tästä kirjoittamisestakin….

 

Prologi…

Viiden aikaan perjantai iltapäivästä nostan pyörääni auton katolta pois, Syötteen huipulla, kun puhelin soi. ”Naamakirjassa” kuuluttamani yhteislenkin porukat olisivat jo lähdössä….. Valtuutan huoltojoukot tyhjäämään auton majoitukseen ja sovin tapaamisen huomiseen lähtöpaikkaan. Parin 120km matkalaisen kanssa noustaan ja lasketaan reitti Pikku-Syötteellä. Aika hiljaista porukkaa.  Ilmeisesti ajatukset alkavat suuntautua huomiseen… Palattuamme lähtöpaikkaan valitan edessä olevaa nousua. Ilmeisesti ihan säälistä kaveritkin lähtevät vielä käymään Syötteen huipulla, 30 km reittiä.

Majoitukseen syömään vielä viimeinen tankkaus ja ”unta pollaan”. Herään aamuyöstä….. Vettä sataa ja rankasti. Lämpötila kymmenen asteen tienoilla. Ööööö… Niin… Olin valmistautunut hellekeliin ja irtohihat yms. lämpöisempi kama on kotosalla… Voi p…kele….. Ajatuksissani alan jo pakata kamoja reppuun ja huoltoon….. Käyn jopa jonkinlaisessa horroksessakin vielä. Herätys, aamupala, kamat kantoon ja lähden laskettelemaan lähtöpaikkalle. Enpä tee kummoistakaan verryttelyä. Ehtiihän tuossa vielä päivän mittaan lämmetä…. Myös aurinko alkaa lämmittää ja matkaan päästään lyhyissä pukimissa.

Vol 1….

 

 

Lähtö

 

 

Eipä muuta kuin, ketjut yläpuolelta kireälle…. Ei tunnu oikein hyvältä alkukiihdytyksessä. Nooo… Enää vain 119 km jäljellä…. Hötkyilemättä haen paikkaani jonossa. Muutama tuttukin naama on samoilla sijoilla. Sen isommin äheltämättä Pikku-Syötteen huipulle. Ilmeisesti olen vähän täpinöissä laskun alkamisesta, että unohdan takapään lukkoon. Eipä viitsi alkaa hiplata iskarin lukitusta laskun aikana. Onneksi joku ”sössii” laskussa ja joudun hidastamaan niin, että saan takapään taas notkumaan. Lopun latupohjilla sitten kuittailenkin muutaman edellä kulkijan. Sopivan vauhtista ryhmää alkaa kasaantua ja roikun vaan mukana. Säkkisenojan rantapolku menee jotenkin helposti, vaikka tunnelmat ajamiseen ovat BLÄÄH… Siitäpä lähti vanha polku Pitämävaaralle, nyt ollaan sitten uudella uralla.

Saan seurakaveri Tuomon kiinni ja jään peesiin. Tuomon kanssa mennäänkin yhtä matkaa viimeiselle huollolle asti. KIITOS vetoavusta!!! Pitämävaaran uudella polulla alan katsella ranteeseen sykkeitä. Vähän liian lujaa mennään, mutta ei millään malta jäädäkään ”junasta”. Huollosta ohi ja pumppaamaan. Hip hei, tää on kivaa… Tulemme kaksistaan tasaista vauhtia ja selkiä alkaa tulla vastaan. Kaveri on ensimmäistä kertaa Syötteellä ja alkaa huokailla ihastuksesta, kun tullaan hiekkaharjuille. Maisematielle nousussa saadaan muutaman hengen ryhmä kiinni ja maisematiellä alan katsella onko muita kahden kierroksen kavereita matkassa. Löytyyhän sieltä yksi punainenkin numero seasta. Naamankaharjulla saadaan nojamaasturilla matkaava Mika kiinni. Helpoilla osuuksilla ja ylämäessä kaveri karkaa, mutta teknisemmillä kohdilla osat vaihtuu. Kaikki kunnia kuitenkin. Minä en IKINÄ pystyisi tuollaiseen ajoon nojakkimaasturilla….. Pytkynharjulle kapuamaan. Kävellään kiltisti rappusia pitkin, 93 askelmaa… Harjun päällä kuuluu taas kaverilta huokailua. Ei tällaista ole missään muualla Suomessa…..

Kellarilammella odottaa ihan omat huoltojoukot. Pikainen juomatuokio ja matkaan….  Pian ollaankin järjestäjien huollossa. Tekisi mieli ja pitäisi syödä jotain, mutta vetäjä ajaa huollosta ohi. Nappaan sentäs banaaninpalan mukaan ja perään. Kahdestaan edetään, minulle hiukan liian kovaa vauhtia. Riihituvan jälkeiset juurakot menee sujuvasti ja pian saadaan muutaman hengen ryhmä kiinni. Tuomolla on ”virtaa” ja ennen viimeistä huoltoa alkaa rynniä edelle. Jään suosiolla viimeiseen huoltoon tankkaamaan ja huudan kaverille kannustusta perään. Nyt ollaan sitten omillaan.

Kohti Pärjänjoen rantapolkuja. Yritän vähän rauhoitella menoa, ennen kuin alkaa kivikko-osuus. Haluan ajaa reitin teknisimmän osuuden rennosti, hyvällä tatsilla. Onnistun aikomuksessani. Vähän ennen kivikkoja alkaa takaa kuulua toisten ääniä, mutta kivikossa jäävät jälkeen. Kun tullaan Annintuvan kohdille ja alkaa sorastettu nousu hiihtostadionille, kaverit tulevat taas kantaan ja osa myös ohi. Välillä tuupaten, välillä ajaen tulen loppunousua ylöspäin. Hötkyillään sitten seuraavalla kierroksella….. Puolimatkaan tulen 4h 22 min ajalla. Otan rauhallisesti… Syön, juon ja huollan pyörääkin, ketjujen voitelun merkeissä. Muutama kaverikin käy toivottamassa hyvää matkaa. Sovin huollon kanssa treffit Pytkynharjun alkuun ja kerron lähteväni vielä vähän pyöräilemään….

Vol 2….

Laskettelurinnettä alas. Vähän kuin Tahkolla, mutta rinne on heinittynyttä, ei irtohiekkaa/kiviä. Siis aika helppoa. Pari kilometriä pitkosta, jota reittiä en ole ajanut koskaan. Oli ehkä hyvä, etten alkanut laskea pitkoksien porrastusten määrää….. Aika monta kertaa etupyörä ehtii kopsahtaa, ennen kuin päästään ensimmäisen kierroksen reitille takaisin.

 

 

Kieli keskellä suuta laskettelurinnettä alas

 

 

Moni pitempiä matkoja pyöräilevä tietää, että matkaa tehdään kunnolla, vatsalla ja päällä. Kunto tuntui edelleen heikolta, ei vaan tunnu saavan itsestä mitään ”irti”. Vatsa on OK ja pää miettii, mitä miettii. Sen aatoksia ei kannata aina ottaa ihan tosissaan. Nyt iskee yksinäisyys vasten kasvoja. Niin yksin, niin yksin… Seurana vain polkimen nakse. Harmittaa etten ottanut nappeja korviin. Nyt niitä olisi tarvittu…

Pikku-Syöte ei enää nouse, kuin tuoreilla jaloilla. Odotan kuitenkin alamäkeä. Nyt ei ole varmaankaan ketään edessä ja saa päästellä ”TÄYSIIII”. Niin kuin kulunut Manselainen sanonta kuuluu. Säkkisenojan varsi menee jonkinlaisessa negatiivisessä flow tilassa. Negatiivisiä ajatuksia on pää niin täynnä, että matka jatkuu ihan huomaamatta.

Pitämävaaran uuden polun pitkällä linjalla aurinko alkaa paahtaa. On todella kuumaa ja tuuletonta. Saan Karjalaisen Jussin selän näkyviin kaukaisuudessa. Nostan vähän vauhtia ja selkä alkaa pikkuhiljaa lähetä. Juuri ennen huoltoa saan kaverin kiinni ja yhdessä ajellaan huoltoon. Huollon henkilökuntakin jo tietää, että nyt tulee sitä ”enemmän lääkityksen tarpeessa olevaa porukkaa”. Juotavaa ja syötävää tyrkytetään kuin pikkulapselle. Lähden jatkamaan yksin matkaani ja seuraavan ajajan näen vasta viimeisessä huollossa. Pumppaamon ajan ihan tunteella. Jossain kumpareessa meinaa käydä kalpaten ja lopun tulen taas ”siistimmin”. Kinnataan pikkuhiljaa eteenpäin. Reisissäkin alkaa tuntua siltä, että paras terä on jo annettu. Kynnys ryhtyä tuuppaamaan ylämäissä alkaa alentua. Eihän täällä ole edes kukaan näkemässä….. Näköalatien ylityksen valvojat epäilevät minun olevan kuudestoista. Hip hei! Eihän tässä ollakaan ihan viimeisenä!

 

 

Naamankaharjulta laskeuttaessa tielle, näen ensimmäisen käärmeen. Pian tiellä on toisen käärmeen jäänteet ja hetken kuluttua luikertelevakin malli. Näenköhän jo näkyjä, vai onko tuo yläkerran ukko hommannut minulle reitin varteen kiusauksia….. Onneksi Pytkynharjulle ei ole enää pitkä matka ja omat huoltojoukot odottavat. Pikainen juomapullon vaihto ja meinaan ”kovana poikana” ajaa nousua ylös. Reisissä vain ei enää ole voimaa ja joudun luovuttamaan. Huoltojoukot kylläkin lohduttavat huutamalla perääni, etteivät siitä enää muutkaan ole koko matkaa ajaneet. Kellarilampi ja käärme. Annan kiusaukselle periksi ja alan ajatella oikaisevani reitillä. Ajatus alkaa tuntua niin hyvältä, että oikein naurattaa. Jostain käsittämättömästä syystä käännyn vasemmalle, kun pääsen taas harjulle. Matka alkaa painaa ja reidet tuntuvat aika tyhjiltä….

Huollossa taas….  Gepsi ranteessa näyttää matkaksi 100km 200m, satanen siis rikki! Nyt tankataan. Pitäähän sitä saada näinkin rahalle vastiketta. Syön ja juon kaikkia pöydän antimia. Mihinkäs tässä kiire? Edestä en saa ketään kiinni ja takaakaan ei kukaan uhkaa.

 

 

Energiat taisi olla aika vähissä, sillä nyt tuntuu taas paremmalta. Harjuosuus ja Riihisuon sorapolku menee helpohkosti. Riihituvan kohdilla kuulen takaa ääntä. Eihän sieltä pitänyt ketään tulla!!! Ääni toistuu hetken kuluttua ja pitää oikein vilkaista taakseen. Ei ketään näkyvissä. Ihmetellen jatkan juurakoissa ajamista. Hetken kuluttua sama toistuu. Ääntä kuuluu, mutta ketään ei näy. Riihituvan kummitusko lähti perääni??? Viive vuonna Taneli taisi kirjoitella Pärjänjoen rantabulevardin kummituksesta. Nyt taisin löytää omani täältä. Vain onko se tuo käärme, joka siinä yrittää luikerrella polulta pakoon??? Taas selän takaa kuuluun sama ääni…. Nyt en enää edes vilkaise taakseni. Huutakoot latua, jos on niin meno päällä. Jostain aivolohkon osasesta ilmeisesti löytyi ihmeekseni vielä ajatustoimintaan pystyviä harmaita soluja. Alan pikkuhiljaa tajuta, että ääni takaani kuuluu juomarepun säiliöstä. Pussiin on päässyt jossain vaiheessa ilmaa ja nesteen hölskyminen aiheuttaa ääniä takaani. Vielä viimeinen suonotko ja juurakko loppuu. Käärmeet ei lopu. Siinähän se taas yksi luikertelee polulla, samaan suuntaan menossa. Ajan tahallaan yli. Koko pituuden, hännästä päähän. Tämä ilmeisesti auttoi, enkä enää näe luikertelijoita loppumatkasta.

Viimeinen huolto. Otetaas taas rauhallisesti. Pari pitkänmatkalaistakin sattuu paikalle samaan aikaan. Heillä vain on vielä Riihisuon lenkki ajamatta…. Nyt laitetaan kaikki peliin ja otan huollossa reissun ensimmäisen geelin. Matka jatkuu ja alun hiekkakankaan ja sorastetun polun ”ajelen” ja säästelen voimia Syötekankaan kivikoihin. Eiväthän ne kivikot nyt niin pahoja ole teknisyydessään, mutta kun niihin tullaan jo varsin väsyneenä, niin kivet kohoavat viisi senttiä korkeammiksi. Väsyneen miehen taaperrusta, mutta sopivalla vauhdilla ja tarkalla ajolinjan valinnalla tulee Annintuvan sorastetut polut ihan yllättäen vastaan. Mielen valtaa tyytyväisyys, joka kyllä pian haihtuu, kun lähdetään kapuamaan hiihtostadionia kohti. Eipä enää vauhti päätä huimaa, mutta puut edelleen liikkuvat silmäkulmissa.

Viimeinkin latupohjalla. Silloin teen koko matkan SUURIMMAN VIRHEEN!!! Katson kelloa ranteessa….. Minä olen näin ja kello on noin…. 9,5 tunnin alitus voisi olla vielä haarukassa… Vähäiset käytössä enää olevat järjenhippeet huutavat: ” HULLU, HULLU !!!”. Mutta huomaan alkavani kiihdyttää, että pääsee ylikulkusillan ajamalla ylös. Saan sisäisen rauhan, kun sovin itseni kanssa, että kokeillaan mennä El Granden kyltille saakka. Ollaanhan sitten jo nousun puolessavälissä. Tuupataan (= taaperretaan) ja ajetaan (= ollaan ajavinaan) vuorotellen. Pohkeissa vielä löytyisi potkua, mutta reidet ovat täysin tyhjät. Etenemistavan vaihdot käyvät hankaliksi. Ajamaan lähtö on vaikeaa, kun ei tahdo saada pyörää vauhtiin. Ajamisen lopetus on katastrofi. Joutuu seisomaan paikallaan huojuvilla jaloilla pitkään, että tasapainoelimessä lakkaisi neste läikkymästä. Ilmeisesti olen mukavuusalueeltani poistunut….. Ja kello käy….

El Grande noustu. Tekee mieli istahtaa, mutta eihän tänne ole istumaan tultu. Juomaa hörppy ja eteenpäin. (Tekisi mieli sanoa..) ”Niin kuin mummu sumussa.” Jotenkin alkaa olla aika sumea olo… Ja Kello käy…

Kolmenkympin reitti tulee oikealta ja polun pohja muuttuu mutaiseksi. En vain enää pysty ajamaan ja tappion karvas kalkki alkaa maistua suussa. Se siitä 9,5 tunnin alituksesta. Äkkiä tajuan seisovani asfaltillä ja hyppää pyörän selkään. Taas mennään.

Tunnustan, tunnustan…. Yritän kerätä vauhtia ja voimia pieneen nousukinkamaan hiekkapolulla. Yritän ja yritän, mutta ei vain mene ylös. EI!... Kaadun melkein paikalleni, kun vauhti loppuu. Jalat ovat täysin voimattomat… Ja kello käy… Taitaa päästä muutama voimasanakin… En vain tiedä kohdistuivatko ne itseeni, vaiko kellolle….

Muutaman metrin kivikko, ennen kuin tullaan laskettelurinteeseen. Katson parhaimmaksi taluttaa pyörää, sillä epäilen sen olevan turvallisinta. Vilkaisu kelloon. Voi paska…. Ajamaan lähtö ei ylämäkeen enää onnistu ja yritän kehittää jonkinlaista hölkkää. Ravitermeillä varmaankin kommentoitaisiin askellustani ”epäpuhtaaksi”. Vielä pääsen ajamaankin, mutta mistään loppukiristä ei voi kyllä puhua. Maaliviivalla yritän kehittää jonkinlaisen tuuletuksen, mutta aika vaisuksi jää. Kymmenen metriä maalista heitän pyörän ja repun pois. Kerron vielä niille Sveitsin lipun väreihin pukeutuneille henkilöille, ettei mitään hätää, väsyttää vain vähän ja heittäydyn maahan selälleni….

Epilogi…..

Maaliin olin tullut sijalla 15 ja ajalla 9:29,44.

 

Maalissa ei hymyilytä, ei....

 

Moni aina vertaa Syötettä Tahkoon. Voin sanoa, että eroa on. Tänä vuonna Tahkon 120km (reilut 8 tuntia) jälkeen nauratti. Syötteen jälkeen en saanut hymyä huulilleni.

Huoltojoukkoni alkaa tuupata käteeni juomaa ja järjestäjät Fazerin marjapiirakoita (NAM!). Pikkuhiljaa saan jotain tavaraa kurkusta alas ja elämä alkaa saada jalansijaa olemuksessani.

 

Vema kiittää ja kuittaa. Kuvassa on myös jotain symbolista..

 

Ei PX, ei. Ei tätä symboliikkaa.....

 

 

Vaihdan vielä muutaman sanan järjestäjien kanssa reitistä ja alan laahustaa mökille.

Juntusen Uskokin kävelee vastaan. Haluaa ottaa vielä oikein valokuvankin. Varmaankin itselle ja kavereille varoittavaksi esimerkiksi, mitä urheilu voi aiheuttaa ihmiselle….

Olen varsin tyytyväinen ajooni. Toinen kierros oli ehkä hivenen hidas. Jos siitä saisi 10-15 min pois, niin…..

Ei mitään teknisiä ongelmia. Ei ongelmia vatsan kanssa, eikä ainuttakaan kramppia! Krampit yrittivät tulla vasta suihkun jälkeen. Jouduin kävelemään mökin lattialla ympyrää, sillä heti jos pysähtyi, alkoi tuntua ensimmäiset nyppäykset.

Viimevuotiseen tapaan matka jatkui Syötteeltä Ylläkselle, mutta se onkin sitten ihan eri juttu…