Kävelykengissä….

Viime viikonloppuna, kun sai olla itseä paremmassa urheilija seurueessa, juteltiin jossain vaiheessa erilaisista sanonnoista. ”Aina ei voi hyvä olla.” ”Miksei, edes joskus, voi hyvä olla?” Olivat keskustelun aiheena. Heitänpä jotain omaa, joka kuvaa hyvin eilistä: ”Hulluna on hauska olla, mutta aina se ei ole kivaa.”

Lauantaille oli vaihtoehtoina Rokuan MTB ja Tour de Pori. Poriin olisi päässyt alle 500 km autoilulla, mutta Rokualle ei olisi riittänyt 700 km. Hmm…. Autossa istuminen, viime viikon jälkeen, ei oikein ”natsannut” ja niinpä päädyin kotiseutumatkailuun. Eräs henkilö kyseli viikolla, missä kunnossa mahtaa olla Peräseinäjoen vaellusreitti. Haaste/kysymys oli heitetty. Siispä sinne…..

Ennen puoltapäivää olin starttaamassa Kalajärven matkailualueelta. Suunnitelmissa oli kiertää eteläinen kierros myötäpäivään ja jättää pohjoinen ”viiksi” myöhempään. Reitin aloitus oli vähän hapuilevaa. Yksityisalue, yksityisalue kylttiä tuli vastaan. Itse rakennettuja aitakyhäelmiä ja hiekkaan piirrettyjä rajoja… Hmm… No, reitti löytyi ja suunta kohti Haapaluomaa ja Tiilikallioitten laavua. Polku oli umpeenkasvanutta ja tämä väli muutama vuosi sitten kaivinkoneella ”tasattu”. Kannot ja kivet oli revitty pois, mutta jääneet kolot unohdettu täyttää. Alku ei näyttänyt lupaavalta ja homma meni monesti tuuppaamiseksi. Laavulta vauhdilla ohi ja pieni pätkä kylätietä. Sitten totuus iski vasten kasvoja. Polku oli merkitty maastoon reilut kymmenen vuotta sitten ja maailma muuttuu Veliseni. Rajalinjat ja silloiset hyvät metsätraktoriurat olivat täysin ummessa. Polkuakaan tuskin on monikaan käyttänyt enää viime vuosina, eli mitään uraa/polkua ei enää ollut. Oli vain umpimetsää, jossa oli merkitty reitti.
Ensimmäinen 10 kilometriä takana. 5 km eritasoisia teitä, 1 km polulla ajoa ja 4 km tuuppaamista. Toivoin todella, että parempaa olisi tulossa. Mutta niin sitä ihminen on vain väärässä…….

Palkkionmäen laavu löytyy ihan säkällä. Jotain pilkottaa taimikosta, kun etsiskelen reittiä kävellen. Niin… Usein reitti oli vähän hakusessa ja jätin pyörän odottelemaan ja lähdin kävellen kartoittamaan seuraavia merkkejä. Vaikka Garmin väittää minun levänneen päivän mittaan paljonkin, tämä johtuu siitä, ettei pyörä ollut kaiken aikaa liikkeessä, mutta minä olin.

Leviänrämäkän seuduilla on sentään hivenen kovempaa pohjaa, että pystyy ajamaan paikoittain. Monesti ajaminen kylläkin päättyy siihen, että takarattaitten ympärille kietoutuu kanervaa tai suopursua.

 

Monttuinen rämäkkä pohja meinaa olla minun kunnolle ja taidoille liian vaikeaa. Pari pientä harhaan ajoa, ennen peltojen reunoja ja Seinäjoen ylitystä Kuljunkosken kohdilta. Seuraava väli, Kytökankaan laavulle on ihan nättiä joen vierustaa. 4,5 kilometristä vain tuupataan kolme…

Aletaan olia reitin eteläisimmässä paikassa. Virtain tien ylitys ja edessä vain hakkuaukeaa… Taluttelen pyörää hakkuun reunoja pitkin, mutta reittiä ei löydy. Palaan takaisin tielle ja tuumataan… Pari kilometriä pohjoiseen ja lähtee pikkutie viistosti hiekkamontuille. Jos ajan sinne, niin reitin täytyy tulla jostain vastaan. Reitti löytyy ja Kihniänjoen varteen. Painajainen vastassa. Rämäkkäpohjaista hakkuaukeata, jossa kasvaa hirvien nyhtämää läpipääsemätöntä koivikkoa. Revin ja raastan pyörää perässäni toista kilometriä. V-käyrä alkaa olla aika koholla. Vihdoin hakkuu loppuu ja tilanne vähän paranee. Ajamisesta on tosin turha haaveilla. Mieli on maassa ja V sanat sinkoilee ajatuksissa. Ja kas…. Rukouksiani on ilmeisesti kuunneltu. Siinähän se koivun kyljessä komeilee. Vieläpä suurin piirtein oikealla korkeudella. Alitajuntaan iskeytyy ajatus… Niin, taidanpa jättää sen kertomisen loppukevennykseksi….

Mieli on taas piirun positiivisempi, kun jatkan matkaa. Muutama sata metriä ja männyn kyljessä on suu ja huulet, joista toiselta reunalta virtaa pihkaa kuolana. Nyt ei tarvitse pelätä, että joku näkisi… Vääntelen omat huuleni samaan asentoon ja yritän nauraa. Kyllä, kuola virtaa, ihan niin kuin mallissa suunpielestä. Taidan olla siellä ”Luonnon omassa huvipuistossa.”

Maaston pohja taas alkaa kovettua… Pääsen jopa vähän ajamaan… Yhtämittaista tuuppaamista tulikin taas muutama kilometri. Päkäräkankaan viereisellä kallio- osuudella yritän ajaa ihan pakolla. Ajamaanhan tänne on tultu. Välimaan maatilamatkailuun tullessa jalat on hapoilla ja huutaa armoa. Päätän armoa antaa ja ajelen 3 km tietä Kalakoskelle ja Jalasjärventietä taas reitille. Samalla tankkaan patukalla, enkä turhaan…. Jalasjärvelle menevältä tieltä pääsen ajamaan vielä muutaman sata metriä. Sitten tuupataan. Noin kymmenen kilometriä ja ajan noin 300 metriä. Reittikin on vähän hakusessa. Kun mitään seurattavaa polkua ei ole, reitin merkit pitää löytää jostain umpimetsästä. Monesti jätän pyörän ja kävellen metsästän seuraavaa reittimerkintää. Pari kertaa joudun palaamaan jälkiäni pitkin, kun missaan reitin suunnan muutoksen. Puolessavälissä on Kalliosalon autiotupa, Kalliohovi. Ihastelen hienoja avokallioita. Mönkijällä on ajeltu pitkin kalliota ja ihan vaan sen vuoksi, että pääsee välillä ajamaankin, ajelen edestakaisin mönkijäuran kallioselällä. Reitin pientä etsintää ja tuppaamaaaaaan….

Tässä vaiheessa alkaa jo mietityttää pimeän tulo. En varmaankaan ehdi mennä reittiä pitkin koko matkaa, vaan jossain vaiheessa on lähdettävä tietä pitkin autoa kohti, kun lamppua ei ole mukana. Ajan jo Kihniänpään pelloille, aikomuksena lähteä Kalajärveä kohti, mutta….. Reitin noin kilometrin mittainen hiekkaharjupolku houkuttaa. Käännyn peltotielle takaisin ja tuuppaan pyörän reitille. Edessä avautuu koko reitin paras osuus. Tämä antaa anteeksi monet huonot kilometrit.

Nyt on pakko lähteä kohti autoa. Mutkittelevan kylätien molemmin puolin menee reitti, mutta lähdöt ja tulot ei näytä kovin houkuttelevilta. Ajan Kalajärven tekoaltaan patopenkalle ja soitan kotiin saunaa lämpimäksi. Muutama kilometri tietä ja SE ON SIINÄ.

 

Hullu kun on, periksi ei annettu. Vaikka jostain kohdista olisi päässyt helpommalla, ajelemalla läheisiä metsä/peltoteitä, reitillä yritin pysyä.  Matkatusta 69 kilometristä arvioisin tuupanneeni noin 30 km.  Eli palataas alkuun… Hulluna on hauska olla, mutta aina se ei ole kivaa.

Tässä Garminin viiva. Nopeudesta näkyy hyvin ajetut ja tuupatut kohdat...

 

Loppukevennys…

Niin.. Kun katsoin koivun kyljessä olevaa muotoa, tuli mieleen eräs ajatus.
Varmaankin kaikki tajuaa, että Karjalan kunnailla laulettiin ” isojen poikien/tyttöjen” lauluja, jo ennen kun Juha ”Watt” Vainio otti tämän sanataiteen lajin omakseen. Elias, Kalevalaa kootessaan, jätti ne kirjasta pois ja ehkäpä hyvä niin. Näitä kuitenkin on jäänyt liikkeelle ja yksi niistä tuli mieleeni, onneksi ihan ”siistimmästä” päästä. Siis:
 ” Teki väärin Väinämöinen, kun ei puuhun puota luonut. Siitä saisi saamatonki, ottaisi olematonki.”